Pieni pieni perhonen

Viimeinen blogitekstini herättää itselläni tällä hetkellä paljon kysymysmerkkejä.
Haluan olla enemmän vähemmän enemmän, mitä mä oikeasti halusin? Olla syömättä ja kuolla?

Suoraan sanuttuna en tiennyt itsemurha-ajatuksista vielä mitään tuolloin.Vasta tämän vuoden puolella ajattelin sitä oikeasti.
sillä tavalla oikeasti
että aivan oikeasti
töihin kävellessäni
olisin ihan OIKEASTI
voinut hypätä 
sillalta alas,
joka päivä, oikeasti..
Minä itkin.
Jatkoin kävelyä,
joka päivä.
Enkä hypännyt.


Työpaikka. Uusia ystäviä. Monta kymmentä kiloa lisää. Ruma läski ahdistaa. Liikaa alkoholia. Raha-asiat juostu kuseen. Peiliin katsoessa näen jonkun, joka ei ole minä. Läheisen kuolema. Pahoinpitely. Toinen läheinen äärettömän sairas. Miksi tätä elämää pitäisi jaksaa?
oikeasti


Uusi rakas. Uusi elämä minun sisälläni.
Ja nyt oikeasti,
minä haluan
elää,
oikeasti. 

Täytyy olla vahva. Puskea eteenpäin. 
ja kyllä minä vielä laihdun


"Taas vatsassani perhonen lentää, pieni pieni pelko on taas saanu siivet selkään, mut se on hyvä hyönteinen, elämänmyönteinen."
tätähän mä itse olen lainannut talvipuutarhan kappaleesta oman profiilini kuvaukseen.


Miten teillä menee?

... koska mä olen valehtelija

ruoka muuttuu mun suussa tuhkaksi

viina huviksi
sinä vihaksi

... ja koska mä olen valehtelija
mä olen mä joka ei osaa päästää irti
joka haluaa olla enemmän
ja parempi
se jota ahdistaa
ja se joka syö
taas
tai on syömättä
huomiseen on turha kurkottaa
vielä
se on vasta huomenna
mä syön
.. tai olen syömättä


loppukoot tai lopetaan

MITÄ??!! oikeasti

Täynnä vihaa

 

On niin perkeleen uuvuttavaa, että ympärillä ei ole yhtäkään ihmistä kenelle voisin puhua mun pahasta olosta. Kukaan ei kysy mitä minulle kuuluu. En koskaan saa tilaisuutta sanoa miltä minusta tuntuu. Oon yksin. Mua pelottaa, että mitä mulle kesällä tapahtuu. Juoksen, pyöräilen, käyn salilla, makaan kotona ja mietin mitä söisin. Mua pelottaa, että mä hajoan kesällä ihan lopullisesti enkä enään jaksa. Viime kesän olin kokonaan yksin ja en tiedä jaksanko sitä enään uudestaan. Tekisi mieli luovuttaa. Vaikka olen jo osittain hyväksynyt sen, että mulla ei ole ystäviä niin silti vihaan tätä yksin olemista päivä päivältä yhä enemmän. Vihaan itseäni päivä päivältä yhä enemmän. Yksin yksin yksin, ihan yksin. Yksin täynnä vihaa.

Täytyy laihtua laihtua laihtua

Ahdistaa niin paljon, ettei tässä ole enään mitään järkeä. Mun oli äsken ihan pakko purskahtaa itkuun, enkä mä enään saa lopetettua tätä itkemistä. Luulin, että itkeminen helpottaisi, huojentaisi edes vähän tätä oloa.  Mutta tää ahdistus vaan kasvaa mun sisällä koko ajan eikä tää itku lopu. Mä oon ihan sekaisin. Mä oon.. en mä edes tiedä mitä mä olen tai miltä musta tuntuu. Kaikki on ihan sekaisin. En osaa kirjoittaa, en osaa sanoin kuvailla tätä. Tää on jotain ihan hirveetä. Mä voisin vaan itkeä ja huutaa. Potkia ja raivota.  Mä en enään jaksa. Ja jos mä olen raskaana niin sitten mä tahdon kuolla. Mitä helvettiä mä teen?