13. heinäkuuta 2012

Olen vain suunnaton tie

... En oikeasti ole mitään. En kaunis, en laiha, en hyvä ihminen. Suurin kysymys herätessäni onkin, että miksi tänäänkään nousisin ylös sängystä. Minkä tai kenen takia eläisin. Mitä elämä on mulle antanut? Se on vaan ottanut kaiken aina uudelleen ja uudelleen mitään koskaan antamatta. Tuntuu turhalle aina valittaa ja moni pitääkin mua varmasti varsin säälittävänä tapauksena, mutta mitä sitä asioita kaunistelemaan. Minä olen pilannut minut, rakkaani, läheiseni, koko minun elämäni. Mulla on ihan paska luonne, oon itsekeskeinen, valehtelija ja epäluotettava. Mulle on sanottu niin monesti ja onhan se tottakin. Minä aina ahdistun, itken ja raivoan, joskus ihan turhastakin. Minä luovutan vastoinkäymisien tullessa. Minä olen heikko. Minä vihaan ihmisiä samalla tavalla kuin he vihaavat minuakin. Oon pettänyt monien luottamuksen, mutta en voi sanoa etteikö minun luottamusta koskaan olisi petetty. Mulle ollaan valehdeltu, huijattu, petetty, rikottu, särjetty, unohdettu. Kuitenkin kaikki on aina vain minun syyni ja minä kärsin seuraukset. Minä olen se paha ihminen eikä kukaan muu edes vahingossa voisi tehdä virheitä, vain minä. Minun harteilleni on aina helppo kaataa kaikki se taakka. Ei ne ymmärrä yhtään. Ne ei edes halua ymmärtää. Ja ne luulee, että muhun ei satu? Että mä olen onnellinen ja jaksan tätä kaikkea paskaa mitä ne mulle jatkuvasti aiheuttaa. Kyllä, minä jaksan, mutta vain sen takia että minun on pakko, onnellisuudesta en ole sitten pitkään aikaan kuullutkaan. Minun vikani silti niin kuin aina. Tarinoiden loppu on aina samanalainen, viimeisessä luvussa paha saa palkkansa ja joka ikininen kerta se olen minä. Sitä en tiedä, että olenko se oikeasti aina minä vai uskotellaanko minulle niin, mutta se on aivan sama koska niin on jo päätetty ja mut on jo tehty syylliseksi ennen kirjan avaamista. Oon jo ihan tottunut siihen, ei se mitään uutta ole..
"Voisit joskus käydä ulkonakin."
"No missä ne sun kaverit taas on,
et oo nähnyt niitäkään pitkään aikaan."
"Millon oot viimeeksi käynyt salilla,
en kai mä turhaan maksa sitä kuukausimaksua?"
"Olis ihan kiva nähdä sut joskus muissakin vaatteissa
kuin yöpaidassa ja myös ilman noita silmäpusseja"

Mitä muuta multa vielä odotetaan. Kertokaa nyt heti. Ulos en halua mennä, kavereita minulla ei ole, salilla minä käyn, mutta ilmeisesti olen niin helvetin läski ettei se riitä ja mun pitäisi käydä siellä useammin, niinkö äiti? Vastaan jaa ja silti makaan vain sängyssä tekemättä mitään. Ihan sama. Meidän reissun jälkeen mä paastoan niin pitkään ennen kuin joku tunkemalla tunkee sitä ruokaa mun suuhun. Mun on kasvatettava taas itsekuria takaisin. Ei mulla ole muuta kuin laihduttaminen ja haluan jo olla laiha, kadota, kokonaan, lopullisesti, mieluiten nyt heti.
Anteeksi. Olisi ehkä pitänyt jättää tämä luonnokseksi. Oon vihainen, pettynyt, katkera kaikkiin ja kaikkeen, jopa itseeni. Ehkä olisi paras nyt piilotua peittojen alle ja nukkua liikaa.

1 kommentti:

  1. Iltaisin ja liian vähän nukkuneena (en toki tiedä oletko nukkunut liian vähän, mutta yleisenä faktana) kaikki tuntuu miljoona kertaa raskaammalle. Tuttuja tunteita, aina kaikki paha vaan kasaantuu yhden ihmisen niskaan, yleensä sen ihmisen, joka ei jaksa sanoa vastaan. Se on aina kaikkien ihmisten vihankohteena ja muka valmiina vastaanottamaan kaiken ilkeän, koska sen luullaan kestävän kaikki, koska mitään reaktiota ei koskaan synny.

    Aika ilkeitä kommentteja äidiltäsi, vaikka tuskin se on niitä noin pahana tarkoittanut, en toki tiedä mutten uskoisi. Tämä sairaus saa kaiken vaikuttamaan niin negatiiviselta, jokainen kommentti käännetään itseä vastaan.

    Lupaa, ettet näännytä itseäsi ihan kadoksiin. :(

    VastaaPoista