Sanat puuttuu

Mua väsyttää ihan kamalasti koko ajan. Olisi ihanaa vain nukkua lämpimän peiton alla aamusta iltaan ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään. Huomenna tämän viikon viimeinen koe ja mun pitäisi tänään lukea ja lukea ja lukea, koska tuntuu että en vielä osaa mitään, mutta en millän jaksaisi. Saan oman uuden tietokoneen kahden viikon kuluttua, ja sitten varmasti taas postailen useammin ja jotain järkevää. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina mun kalorit olivat siinä 400-500kcl per päivä, mutta tämä päivä on ollut jotain ihan järkyttävää. En tiedä mikä sai mut ostamaan kaupasta croinssantin, vanukkaan ja pussin karkkia. Ja enkä tosiaan tiedä kuka sai mut keittämään nuudelia jauhelihapihvien ja hampurilaiskastikkeen kanssa. Aamulla mun paino oli -2kg viime perjantaista ja tänään mä sitten pidinkin kunnon ruokapidot. En voi käsittää tätä, itseäni. Olen niin suuri suuri suuri  ja vielä suuri joka syö. Reilut 2500kcl ja mulla on niin huono olo ja henkisesti taidan tehdä kuolemaa. Huomenna taas sinne 400kcl paikkeille ja vasta perjantaina mä menen vaa'alle ja päivittelen sitten tännekkin. Turhaan hyppään aamulla katsomaan sitä lukua, koska kuitenkin vain ahdistuisin. Ja niin joo sain puhelun isältäni ja minä kiltisti lupauduin menemään sinne, kun ei olla taas pitkään aikaan nähty. Huononapuolena on vain, että en saa päättää syömisistäni. Siellä syödään aina yhdessä aamupala ja lounas ja mua vähän pelottaa, koska en halua tätä painoa enään sinne 66, en koskaan.

Istun kirjastossa. Kamppailen, että ostaisinko ihanat korkokengät vai sitten ihan käytännölliset tennarit. En oo koskaan tykännyt kävellä korkkareilla, mutta voisinhan mä opetella. Täytyy varmaan ostaa ne motivaatioksi laihtua. Eihän ne sovi lihaviin jalkoihin, varsinkaan lihaviin pohkeisiin ja mullahan on järkyttävän suuret pohkeet. Eilinen meni hyvin syömisien osalta ja tänäänkin mennyt ihan nappiin, illalla vielä rahka ja kaloreiksi tulee alle sen 500. Huomenna on jo ensimmäinen koe enkä mä ole yhtään valmis. Mulla pyörii kalorit ja laihduttaminen vaan päässä, kelaan koko ajan mitä vaatteita voisin käyttää kun olisin laihempi. Ja tämän tekstin aikana päätin, että ne korkokengät löytää tiensä minun kaappiini. Ne ovat vaikka lahjaksi mulle sitten kun painan alle sen kammottavan 60kg rajan, ennen sitä opettelen kävelemään niillä paremmin. Tänän aamupaino näytti kiloa vähemmän kuin perjantaina, hyvä sekin. Musta tuntuu nyt siltä, että mä onnistun ja viimein saan kiinni tästä kaikesta vai se minusta.
Kaikkea hyvää teille pienet ja hyvää alkavaa viikkoa! :)

 Kuva kertaa enemmän kuin tuhat turhanpäiväistä sanaa. Luuseri, pelkuri, läski, syöttöporsas, epäonnistuja, luovuttaja. Uskon kuitenkin, että saan nämä syömiseni taas kuriin ja saan painoni taas alemman. Näissä lukemissa on niin epämiellyttävä olla. Ulkomuotoni ei varmaan koskaan ole ahdistanut näin paljon. Nyt aijon keskittyä vain ja ainoastaan lahiduttamiseen, mä aijon antaa sille kaikkeni. Kymmenen kilon jälkeen mun olo ei varmaan olisi enää näin tukala ja ahdistunut. Toisen kymmenen jälkeen se varmasti olisi jo....... en tiedä, silloin voisin olla kaunis. Miten joskus saatoinkaan yrittää uskotella, että ilman tätä syömishelvettiä mun olisi paljon parempi olla. Miten saatoin koskaan kuvitella, että "parantuneena" minä olisin onnellinen ja minulla olisi parempi olla. Eieieiei, ei. Minä olin onnellisempi kuin koskaan silloin, kun olin kevyimmilläni. Olin vahva ja joskus hyvin itsevarmakin. Voisinhan mä olla sellainen tyttö taas. Muutaman kymmenen kilon jälkeen musta tulee se sama tyttö, vahva ja itsevarma. Ja mä uskon siihen, että mä pystyn. Miksen pystyisi? Ei mun tarvitse olla lihava enään. Jokainen suupala ylös tuonne ruokapäiväkirjaan, ei tekosyitä.

Ja teitä kauniita on siellä jo 45. En voi uskoa, että niin moni lukee tätä mun surkeaa tekstiä tämän rävellyksen keskellä, mikä viime aikoina on ollut hyvin epätoivoista. Olen todella kiitollinen teistä jokaisesta ja kaikista ihanista kommentista mitä te olette tänne jättäneet. Sydämeni hymyilee teille kaikille. Ja ihan teidänkin takia, minä onnistun ja tuon paremman minäni taas esiin. Paljon haleja jokaiselle teistä, ja tsemppiä mitä ikinä olettekaan tekemässä, olette kaikki valtavan kauniita. ♥

Minä lupaan, etten lupaa mitään

"Jos et oo nähnyt, miten mustat joet
laskevat sisään ja sulkeutuu ovet
Jos ei henkesi taloon ole sisään satanut
Tuskin olet elänyt"

Minä vain kuuntelen Anna Erikssonia ja hengittäminen sattuu. Sattuu se, että sinä voisit olla minulle se tärkein ihminen, mutta tällä hetkellä mistään ei voisi tulla mitään. Tuoksut niin hyvälle ja seurassasi on niin turvallista. En vaan voi. En pysty. En nyt. En ole laihtunut. Mä olen vain ollut, hengittänyt ja katsonut kuvaa meistä ja tajunnut etten koskaan voi päästää irti. En vastaa ystävieni viesteihin, en kenenkään muunkaan. Mä en yksinkertaisesti vain jaksa. Yritän kirjoittaa, mutta unohtelen sanoja joilla haluan itseäni ilmaista. Jos minä olen vahva ja rohkea, niin minä kerron perjantaina, että tarvisen jonkun jolle jutella, koska mä en selviä yksin. Suljen silmäni ja yritän unohtaa kaiken. Haluaisin vain aloittaa kaiken alusta. En halua elää näin. Haluan laihtua, mutta nyt olen vain lihonnut, koska olen syönyt karkkia. Antakaa mun olla vahvoja ja kertoa tästä. Anna tämän päivän olla parempi, anna, mä tiedän että aurinko vielä nousee vaikka maailma palelee. Anna Erikssonin kappaleet ovat vain niin mahtavia. Pääsenkö täältä koskaan pois?

Everybody lies

Piti olla niin hyvä viikonloppu. Olethan sä sentään mun serkku, mutta en tiennyt että merkitsen sinullekkin noin vähän. Yritä sitten uskoa siihen niin helvetin yliarvostettuun parempaan huomiseen ja siihen, että kyllä elämällä on sulle jotain annettavaa, joskus. Hei ihan oikeasti camoon, alkaa pikku hiljaa usko loppumaan kaikkeen. Jotain pieniä toivon hippusia on ollut vielä jäljellä, mutta nyt tuntuu siltä että nekin ovat murentuneet. Eilen itkin koko yön. Itkin myös äidilleni, mutta hän tuskin ymmärtää tätä mun tilannetta lainkaan, vaikka niin väittää ja koittaa tukea. Tuntui niin heikolle kun viimeinen sanoin ääneen sen jollekkin. Jollekkin mulle kuin terveydenhoitajalle, jota tuskin hetkautti mun puheet lainkaan. Kaikki vain vyörysi kyyneleiden mukana sisältäni ulos. Se oli jotain samanlaista kuin kunnon tunneoksennus. Se sai mut säälittäväksi, säälittävämmäksi mitä olen nyt. Se kaikki itku ja ne kaikki sanat.. Se, että mä myönsin sen, että olen ihan helvetin yksin ja tarvitsen ihmisiä mun ympärille.

Ja sitten, entä jos minua ei enään olisi? Niin, minä en tiedä.

Samalla mietin, että olenko mä  ansainnut tämän.

Onko oikein, että minulta on  viety kaikki.

Minä olen vienyt kaiken.

Kaikista. Kaikesta. Kaikilta. Itseltäni.

Onko,

onko

.... on?

Miten voi päästä sellaisesta asiasta yli mistä ei kerta kaikkiaan halua päästää irti tai unohtaa?

Tylsä minä!!

Hei mahtavaa, tähän blogiin on löydetty esimerkisi "lihonut" hakusanoilla ja sitten muilla vähän naurettavimmilla ja hauskoillakin hakusanoilla. Ei mulla oikeastaan muuta. Ehkä tuokin kolkuttelee, että pitäisiköhän sitä sitten jotain tässä tehdä... Tällä viikolla olen treenaillut melkein jokaisena päivänä ja se saa mut oikeasti hirmu iloiseksi. En kerkeä tuntea itseäni missään välissä yksinäiseksi, kun aina on tekemistä. Liikuntaa tai läksyjä. Aika tylsääkin joo, mutta onneksi urheilu on mieluisaa. Kävin ostamassa uudet hienot lenkkitossut ja jouksuhousut, nyt kelpaa käväistä tuolla pururadan puolella. Tällä viikolla vähän tuli lipsuttua ruokavalion suhteen, mutta ensiviikolla sitten paremmin. Ja samalla rukoillaan, että se vaaka olisi kohta siellä 60kg puolella. Mä olen ihan tylsä eikä musta irtoa koskaan mitään.