Piti olla niin hyvä viikonloppu. Olethan sä sentään mun serkku, mutta en tiennyt että merkitsen sinullekkin noin vähän. Yritä sitten uskoa siihen niin helvetin yliarvostettuun parempaan huomiseen ja siihen, että kyllä elämällä on sulle jotain annettavaa, joskus. Hei ihan oikeasti camoon, alkaa pikku hiljaa usko loppumaan kaikkeen. Jotain pieniä toivon hippusia on ollut vielä jäljellä, mutta nyt tuntuu siltä että nekin ovat murentuneet. Eilen itkin koko yön. Itkin myös äidilleni, mutta hän tuskin ymmärtää tätä mun tilannetta lainkaan, vaikka niin väittää ja koittaa tukea. Tuntui niin heikolle kun viimeinen sanoin ääneen sen jollekkin. Jollekkin mulle kuin terveydenhoitajalle, jota tuskin hetkautti mun puheet lainkaan. Kaikki vain vyörysi kyyneleiden mukana sisältäni ulos. Se oli jotain samanlaista kuin kunnon tunneoksennus. Se sai mut säälittäväksi, säälittävämmäksi mitä olen nyt. Se kaikki itku ja ne kaikki sanat.. Se, että mä myönsin sen, että olen ihan helvetin yksin ja tarvitsen ihmisiä mun ympärille.
Ja sitten, entä jos minua ei enään olisi? Niin, minä en tiedä.
Samalla mietin, että olenko mä ansainnut tämän.
Onko oikein, että minulta on viety kaikki.
Minä olen vienyt kaiken.
Kaikista. Kaikesta. Kaikilta. Itseltäni.
Onko,
onko
.... on?
Miten voi päästä sellaisesta asiasta yli mistä ei kerta kaikkiaan halua päästää irti tai unohtaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti