Anteeksi rakkaat. Oon tehnyt tällä viikolla liikaa vääriä valintoja ja oon sortunut ihan liian usein. Milloin musta on tullut tälläinen? Ensi viikko täytyy onnistua täydellisesti, alkaen heti huomisesta. Haluan ostaa jotain uusia kivoja vaatteita keskustasta ahdistumatta sovituskopeissa ihan täysin. Vaikka uusista farkuista ei vielä voi edes unelmoida, koska musta tuntuu, että mun reidet on vaan levinnyt entisestään. Jotain kivoja koruja ja ehkä pari paitaa kuitenkin voisin ostaa, eikö niin? Ensi viikolla käyn salilla ainenkin 4 kertaa, käyn kampaajalla, siivoan huoneen ja nään pitkästä aikaa hyvää ystävää. En makaa sängyllä tuntiakaan, lupaan. Ihan hävettää, että en oo tehnyt tänä kesänä mitään, mutta silti en onnistunut laihduttamaan. En oo juhlinut kuten mun kaverit, vai entiset kaverit?? suututtaa, käynyt shoppailemassa, pitänyt shortseja jalassa, käynyt uimassa. Oon vaan katsonut instagrammista kuvia mun ystävistä pitämässä hauskaa mökeillään ja ties missä ja itse ollut vain näkymätön. Ihania vaatteita ja koruja ja laihoja ihmisiä ja kaikkea mitä minä olin ennen ja mistä minä olen nyt hirveän kateellinen. Jotenkin myös hävettää kirjoittaa tänne, että olen syönyt ja turvonnut kuin pullataikina. Aina se on vain samaa jaarittelua, mutta mitään en saa aikaan. En mitään en koskaan ja nyt just mulle riitti tää mun laiskottelu ja mitäänsaamattomuus, ja ennen kaikkea se ikuinen jojo-laihduttelu. Enään en nuku aamuisin myöhään, syön mahdollisimman vähän ja terveellisesti, käyn kuntosalilla jne. Oon onnellinen, että koulut alkavat kohta. Silloin kaikki on helpompaa ja mun päivärytmi (ainenkin ennen on ollut..) on yleensä ollut kouluun, kotiin lepäämään ja vähän koulujuttuja, salille, kotiin, koneelle lukemaan blogit ja facebookin päivitykseet ja nukkumaan. Se kelpaa minulle, kunhan mä nyt vaan saisin painon nopeasti sinne alle kuuteenkymmeneen ja sitten alle viiteenkymmeneen. Tuntuu, että tää on nykysin ihan mahdotonta. Pitäisi ehkä vaa'alle uskaltautua, koska luulen jos tietäsin mitä se näyttää, ei olisi vaikeaa kieltäytyä kahvilla pullasta tai karkkipusseista mitä mulle tyrkytytetään. Nähdään viikon päästä, jos ensi viikko menee niin kuin pitää. En jaksa enään valittaa tänne epäonnitumisiani joten pidän päiväkirjaa paperille ja palaan tänne sitten kun olen saanut itsekurini takaisin ja päässyt taas hommiin kunnolla. Ehkä ensiviikon lopulla? Pakko.

 Mitkä jalat ja mikä takki ja laukku, aaaaaa! <3

Tänään hävettää niin paljon kaikki, etten oikeastaan tahdo sanoa muutamaa sanaa enempää. Viisasta ahmia 450g kukkakaalia. Sen lisäksi kyllä paljon muutakin, mutta nuo kukkakaalit pisti mun mahan ihan sekaisin. Sattuu kamalasti ja huomenna mun täytyy kai taas paastota, voi että mä olen tyhmä. Tuntuu jotenkin epämukavalta.. En käynyt kirjastossa saati sitten siivonnut, joten huomenna sitten.

En aio hajottaa sun takiasi tätä rakennelmaa

 Täydelliset tytöt ei syö. Ei ne vaan voi syödä. Tai sitten jos ne syö, niin ne syö vähän. Minulla on uusi ruokasunnitelma ja aijon nyt noudattaa sitä. En muistanut miten hyvältä tuntuu, kun vatsa on melkein tyhjä ja heikottaa. Minun on vain saatava se täydellinen itsekuri takaisin minkä minä joskus omistin. Minun on kontroilloitava tätä. Muuta vaihtoehtoa ei ole. En oo vielä uskaltanut vaa'alle. Vaa'an täytyy näyttää alle kuuttakymppiä koulujen alkaessa, en tiedä paljonko minä painan nyt, luultavasti ihan liikaa, mutta uskon että onnistun. Välttelen parhaani mukaan herkkuja nyt sinne asti. Ei ole oikein varaa lihota ja näyttää muiden silmissä entistäkin suuremmalta luuserilta. Täytyy vain uskoa itseensä ja tällä hetkellä minä uskonkin.

 Oon yrittänyt parantaa mun ja ruususuun välejä, mutta kaikki ihan turhaan. En vaan voi ymmärtää vieläkään, mutta ehkä mun ei tarvitse. Ehkä sattuu nähdä joka päivä, kun tiedän, että meistä ei enään sellaisia ystäviä enään tule koskaan (vaikka ollaan oltu vai oltiin parhaat ystävykset jo lähes yhdeksän vuotta). Harmittaa ja itkettää ja en vaan voi vieläkään uskoa, että en enään voi laittaa hänelle viestiä milloin tahansa, kertoa ongelmista ja pyytää kahville. Ollaan samalla luokallakin joten rukoilen, että meillä on ihan eri kurssit. Pliis.

Huomenna pitäisi siivota huone ja kirjastoonkin pitäisi jaksaa lähteä. En vielä lupaa mitään.

Haavat luovat hirviöitä, ja te olette haavoittunut

Tänään oli ilo huomata, että täällä on vielä niitäkin mukavia, rehtejä, rehellisiä ja hyväkäytöksisiä ihmisiä niiden monien muiden töykeiden ja itsekkäiden keskellä. Ei voi muuta kuin hymyillä tuollaisissa tilanteissa. Yhteen hymyyn tai hyvään mieleen ei tarvita paljoa joten miksi muita ihmisiä ei voisi ilahduttaa maailman pienimmillä ja yksinkertaisimmilla asioilla kuten esimerkiksi aina kiittämällä. Aika harva sanoo esimerkiksi bussikuskille lähtiessään "kiitos". Minä ainenkin haluaisin kuulla sen pienen sanan jolla on kuitenkin niin paljon merkitystä ja joka on kuitenkin niin tärkeä. Tai ihan vain hymyillä vastaantuleville ihmisille tai ihan mitä vain. Yksinkertaisia asioita, jotka kuitenkin loppupeleissä merkitsevät paljon.

Tajusin muutenkin, että mä aina valitan ihan kaikesta. Mun täytyisi keskittyä enemmän niihin elämän hyviin asioihin, vaikka ne olisivatkin ihan pieniä ja juuri niitä yksinkertaisia asioita. Ennen osasin olla onnellinen kaikesta ja hyvinkin kiitollinen, mutta nykyään tuntuu, että olen ihan joku toinen enkä osaa arvostaa enään mitään. Päätin, että mun täytyy keksiä ainenkin kaksi hyvää asiaa yhdestä päivästä ja yhden muiden hyväksi tekemän asian jokainen päivä ja kirjoittaa ne muistiin johonkin ja olla miettimättä niitä ikäviä asioita niin kamalasti. Tänään törmäsin siihen rehtiin suomalaiseen naiseen, nauroin kunnolla automatkalla ja autoin äitiä kantamaan kauppakasseja autosta sisälle! Ja nytten mä voisin mennä nukkumaan ja huomenna mä voisin vain juoda teetä, nyt on vähän turvonnut olo ja ahdistaa jotenkin ihan hirveästi.

Ei ne kaikki pienet teot titenkään kaikkea paranna eikä maailmassa lopu sodat, mutta ainenkin minun mieli paranee hetkeksi kun avuliaisiin ja kohteliaisiin ihmisiin tuolla jossain törmää. Muuteen sattuu ja tuntuu pahalta, se ei häviä tuskin koskaan, mutta tänään mä aijon nähdä unta yksisarvisista ja sateenkaarista.

 

Tunteet täytyy elää, niin se vain on, mutta onko jossain joku käyttöopas miten ne sitten eletään. Miten ne kuuluu elää, miten käyttäydytään missäkin eri tilanteessa ja tunteessa. Pitääkö itkeä, huutaa, raivota, nauraa vai vaan olla ja unohtaa. Surullisena itketään ja iloisena nauretaan, niinkö? Mitä jos kaikki tuntuu samalta, eli ei oikeastaan miltään niin mitä sitten tehdään?

Yllättävän positiivinen postaus iloisten väristen kuvien kera. Tätä ei kai ihan joka päivä nähdä... :D

Olen vain suunnaton tie

... En oikeasti ole mitään. En kaunis, en laiha, en hyvä ihminen. Suurin kysymys herätessäni onkin, että miksi tänäänkään nousisin ylös sängystä. Minkä tai kenen takia eläisin. Mitä elämä on mulle antanut? Se on vaan ottanut kaiken aina uudelleen ja uudelleen mitään koskaan antamatta. Tuntuu turhalle aina valittaa ja moni pitääkin mua varmasti varsin säälittävänä tapauksena, mutta mitä sitä asioita kaunistelemaan. Minä olen pilannut minut, rakkaani, läheiseni, koko minun elämäni. Mulla on ihan paska luonne, oon itsekeskeinen, valehtelija ja epäluotettava. Mulle on sanottu niin monesti ja onhan se tottakin. Minä aina ahdistun, itken ja raivoan, joskus ihan turhastakin. Minä luovutan vastoinkäymisien tullessa. Minä olen heikko. Minä vihaan ihmisiä samalla tavalla kuin he vihaavat minuakin. Oon pettänyt monien luottamuksen, mutta en voi sanoa etteikö minun luottamusta koskaan olisi petetty. Mulle ollaan valehdeltu, huijattu, petetty, rikottu, särjetty, unohdettu. Kuitenkin kaikki on aina vain minun syyni ja minä kärsin seuraukset. Minä olen se paha ihminen eikä kukaan muu edes vahingossa voisi tehdä virheitä, vain minä. Minun harteilleni on aina helppo kaataa kaikki se taakka. Ei ne ymmärrä yhtään. Ne ei edes halua ymmärtää. Ja ne luulee, että muhun ei satu? Että mä olen onnellinen ja jaksan tätä kaikkea paskaa mitä ne mulle jatkuvasti aiheuttaa. Kyllä, minä jaksan, mutta vain sen takia että minun on pakko, onnellisuudesta en ole sitten pitkään aikaan kuullutkaan. Minun vikani silti niin kuin aina. Tarinoiden loppu on aina samanalainen, viimeisessä luvussa paha saa palkkansa ja joka ikininen kerta se olen minä. Sitä en tiedä, että olenko se oikeasti aina minä vai uskotellaanko minulle niin, mutta se on aivan sama koska niin on jo päätetty ja mut on jo tehty syylliseksi ennen kirjan avaamista. Oon jo ihan tottunut siihen, ei se mitään uutta ole..

"Voisit joskus käydä ulkonakin."
"No missä ne sun kaverit taas on,
et oo nähnyt niitäkään pitkään aikaan."
"Millon oot viimeeksi käynyt salilla,
en kai mä turhaan maksa sitä kuukausimaksua?"
"Olis ihan kiva nähdä sut joskus muissakin vaatteissa
kuin yöpaidassa ja myös ilman noita silmäpusseja"

Mitä muuta multa vielä odotetaan. Kertokaa nyt heti. Ulos en halua mennä, kavereita minulla ei ole, salilla minä käyn, mutta ilmeisesti olen niin helvetin läski ettei se riitä ja mun pitäisi käydä siellä useammin, niinkö äiti? Vastaan jaa ja silti makaan vain sängyssä tekemättä mitään. Ihan sama. Meidän reissun jälkeen mä paastoan niin pitkään ennen kuin joku tunkemalla tunkee sitä ruokaa mun suuhun. Mun on kasvatettava taas itsekuria takaisin. Ei mulla ole muuta kuin laihduttaminen ja haluan jo olla laiha, kadota, kokonaan, lopullisesti, mieluiten nyt heti.

Anteeksi. Olisi ehkä pitänyt jättää tämä luonnokseksi. Oon vihainen, pettynyt, katkera kaikkiin ja kaikkeen, jopa itseeni. Ehkä olisi paras nyt piilotua peittojen alle ja nukkua liikaa.

Kolmetoista on epäonnen numeroo

Salilla huomasin, että juomapullo, pyyhe ja urheilusukat puuttui, jes. Ja pyöräillessä pois satoi ihan kaatamalla. Olin ihan litimärkä ja kuranen kun pääsin kotiin. Ja kun olin käynyt suihkussa ja katsoin ulos niin ei enään satanut tippaakaan? Just mun tuuria ja perjantai kolmastoista. Nilkkakin ihan rikki ja juokseminen sattui. Tein vähän laiskasti lihaskuntoa, mutta onhan se parempi kun ei mitään. Syömisetkin pitkästä aikaa alle viidensadan, tähän mennessä puuroa mehukeiton kanssa, tonnikalaa ja kukkakaalia ja illemmalla syön vielä jotain pientä. Tänkin illan oon varmaan taas kotona. Ehkä voisin nukkua päiväunetkin.. Vaikka viime yönä nukuinkin kai kellon ympäri?

Vuonna 2009.

Ja silloin pidin itseäni lihavana? Kolme vuotta noista jaloista. Kolme vuotta siitä, että kaikki oli hyvin. Vanhemmat olivat vielä yhdessä. Minä olin onnellinen. 2010 vuonna kaikki sitten muuttuikin ja minä aloin lihota. Pikkuhiljaa niin, että sitä ei edes huomannut. Laihtumista lihomista laihtumista ja loppu peleissä kuitenkin vain lihomista. Olinhan mä noissa kuvissa 2-3cm pidempi ja olishan sitä ollut normaalia lihota muutama kilo, mutta näin paljon näin lihavaksi ja rumaksi? Viime kesänäkin olin ihan täydellisessä kunnossa verrattuna tähän vuoteen, silloin painoa muistaakseni 52kg. Tollasiin jalkoihin on vielä matkaa.. Paljon. Nykytilanteesta en varmastikkaan kehtaa laittaa kuvia. Ja tunnistamisen pelko on muutenkin aivan mieletön. Toisaalta se antaisi lisää motivaatiota kun näkisitte miten oon antanut itseni lihota.. Uskallanko? Ehken vielä. Teki kuitenkin mieli laittaa nämä. En tiedä miksi. Muistutuksena millainen olen ollut ja millainen musta taas tulee olemaan? Vaikka samanlaisia vaatteita en kylläkään pukisi päälleni enään koskaan. :D

Päästä irti jos mä en enään hengitä

Huomisesta ensiviikon sunnuntaihin ruokailut ja liikunnat suunniteltu paperille. Jokainen ruoka-aine, kalori ja kellonaika maanantaita ja tiistaita lukuunottamatta, koska lähden silloin reissuun. Maanantai aamuna on pakko olla kevyt olo. Haluan vain olla nätti. Tällä hetkellä kaipaisin maisemien vaihdosta. Uusi kaupunki, uudet ihmiset, uudet ystävät, uudet haasteet. Kukaan ei tuntisi minua ja minä saisin aloittaa kaiken ihan puhtaalta pöydältä. Valitettavasti se ei ole mitenkään mahdollista. Kolme vuotta vielä tätä kaikkea ja näitä samoja ihmisiä, ajatuksia ja tunteita. Minä kuitenkin aijon muuttua. Laihemmaksi, kauniimmaksi, sirommaksi, iloisemmaksi, luottavaisemmaksi, kiltimmäksi, luotettavammaksi ja kaikeksi muuksi mitä minä nyt olen. Iso lista vaikeita asioita. Laihduttaminen tuntuu niistä olevan helpoin, vaikka sekin juuri nyt on niin hemmetin vaikeaa. Odotan sitä päivää kun vaaka näyttää alle kuuttakymmentä ja sen jälkeen sitä päivää kun vaaka näyttää alle viittäkymmentä. Nelosella alkavista luvuista on niin niin niin kauan.
Saisinpa tänä yönä nukuttua..

Katon katon taivaaseen ja mitä mitä maailmassa teen

 

Tekstiviestejä ihan odottamattomalta henkilöltä (ystävän poikaystävältä jonka kanssa ei oikein olla ennen tultu juttuun). Jonkin näköistä ymmärrystä sille mun käytökselle minkä takia nyt teinkään mitä tein. Mielettömästi kyyneleitä näinkin pienen helpotuksen vuoksi. Olen niin kiitollinen hänelle noin kauniista viesteistä näinkin kamalalle ihmiselle kuin minä. Pieni kivenpalanen jo vierähti sydämeltä ja tuntuu hieman paremmalta, ihan oikeasti. Harmittaa kaikki mun ystävyyssotkut, varsinkin tämä viimeinen. Mutta se oli osittain Kn vika. Se pilasi kaiken. Vei multa kaiken. Minä olin vain tyhmä ja olin niin helposti mukaan vietävissä. Muutenkin olin ihan sekaisin silloin kaikesta ja en osannut ajatella mitään selkeästi. Klta muutama kysymysmerkkiä lisää facebookin chatissa ja kyselyä, että mikä se "miksi" viesti oli. En aijo enään vastata sille. Haluan unohtaa sen ihan kokonaan. Olla kirjoittamatta siitä enään sanaakaan. Liian myöhään tajusin miten perseestä se ihminen on. Ja miten tyhmä ja hyväuskoinen tyttö minä olen ollut. Voiko keneenkään enään ylipäätänsä luottaa? Lupaukset on niin helppo rikkoa. Pettää toisen luottamus. Satuttaa. Lupauksia ei ole tehty rikottaviksi. Miten luottamus ansaitaan tai voiko sitä enään pettämisen jälkeen saada takaisin? Auttaako aika parantamaan haavat vai onko arvet liian syvät? Kuka sen tietää. Ei kukaan?

 

 

 Näin unta Ksta. Se oli järjestänyt minulle ihanan yllätyksen ja mä olin rakastunut korviani myöten. Kaikki oli täydellistä. Niin kuin aina unissa. Ihan mieletön ikävä. Kaipaisin edes jonkin näköistä selitystä, että miksi yht äkkiä oltiin kuin ei tunnettaisikaan? Miksi taas annoin sen ylipuhua mut ja saada mut taas rakastumaan siihen. Tekikö sen tämän tahalleen. Satutti mua. Rikko mut. Vaikka tiesi, että oon jo ihan hajalla ja tarvitsen jotain joka välittää ja huolehtii. Niin se tekikin. Kunnes sitten mitään sanomatta unohtikin mut ihan tosta noin vaan. Ihan kuin minua ei koskaan olisi ollutkaan olemassa. Miksi sen piti sanoa niitä kauniita asioita minulle jos hän ei tarkoittanut niistä ensimmäistäkään.

Kaipaan jotain. Jonkun. Jonkun jonka olkapäälle saan nojautua huonoina päivinä. Olla vaan hiljaa ja itkeä. Tuntea miten toinen ymmärtää. Kuuntelee. Välittää. Rakastaa. Tukee. Auttaa. Pelastaa.

Tajusin, että ei oo mitään mahdollisuuksia painaa 55kiloa lukion alkaessa. Ja syynä yksinkertaisesti se, että olen lihava ja syön nykyään liikaa ja olen lepsuillut ja antanut ajan (minkä sitten olen käyttänyt kotona makoiluun ja syömiseen) hukkaan. Jos rehellisiä ollaan niin olen viidessä viikossa saanut pudotettua kaksi säälittävää kiloa. Toki enemmänkin, mutta nyt reilun viikon aikana (okei reilun kahden) kaikki on tuntunut niin turhalta, että en oo jaksanut tehdä mitään tai kiinnittää huomiota syömisiin tai mihinkään muuhunkaan. "Jos olen yksin niin miksi mun pitäisi olla laiha ja kaunis. Jos minulla ei ole ketään kenelle näyttää mihin mä pystyn niin miksi tekisin sen." Joopajoo. Täyttä paskaa. Kohta taas herään siihen, että työtä on miljoona kertaa enemmän kuin mitä nyt. Tavoitteena ainenkin alle kuudenkymmenen päästä ennen koulujen alkamista ja sen 55 lukeman voin siirtää varmaan sinne jouluun asti. Ei mulla kai ole mitään kiirettä, kunhan ne pudotetut kilot oikeasti pysyvät poissa. Pitänee taas käydä joka aamu vaa'alla, kirjata jokainen suupala kalorineen ylös ja liikkua paljon enemmän. Käyn joku päivä ostamassa yhtä kokoa pienemmät farkut kuin normaalisti käytän (siis muitakin mun niitä mainitsemiani venyviä farkkulegginsejä) ja toivon, että tuun mahdollisimman nopeasti niihin sitten mahtumaan.

Viha heikentää sydämistä voimakkaimmankin

 Hyvää kuuluu. Ainenkin niin hyvää kuin voi kuulua. Eli ei kovin hyvää? Oon liikkunut ja syönyt ehkä vähän liikaa, tai sitten en, en tiedä. Vaa'alle en jotenkin vaan oo uskaltanut, mutta kai mun on pakko. Jos oonkin lihonnut. Jos olen niin sitten varmasti paastoan sunnuntaihin asti. Haluan jo pienet, kapeat, sirot reidet, että voisin näyttää hyvälle vaatteissani ja ostaa uusia hienoja farkkuja vielä parantamaan asukokoinaisuukia (nyttenmin farkkuvarastot koostuvat ainoastaan dr.deminin farkkulegginsseistä... ahdistus kovin suuri ja muita housuja en uskalla edes kokeilla). Reidet ovat totaallinen ongelmakohtani. Oon ihan epäsopusuhtainen ja näytän tosi rumalta kun mun reidet on niin leveät muuhun kroppaan verrattuna. Vatsaan voisin olla tyytyväinen, kunhan ympäriltä lähtisi vielä vähän rasvaa pois ja lihakset näkyisivät paremmin. Käsivarret voisivat olla hieman ohuemmat ja kiinteämmät ja kasvot hieman kapeammat. Reidet sitten puolet pienemmät. Ja niistä lähtee rasva tietenkin viimeisenä. Ja kaiken lisäksi mulla on ihan liian suuret ja lihaksikkaat pohkeet ja liian suuri perse, vaikka muiden mielestä se on juuri täydellinen. Joudun laihduttamaan varmasti monen monta kiloa että ne rupeavat edes hieman miellyttämään, ja samalla tietenkin kadottamaan kaikki lihakset..  Vihaan mun jalkoja tai oikeastaan koko alavartaloa. Postaus siitä, että vihaan jalkojani? Kyllä.

Ja nyt kun kerrankin muistan niin haluan kiittää teitä uusia lukijoita ja kaikkia ihania piristäviä ja tsemppaavia kommentteja ja halauksia, kaikkea. Kiitos teille pienet kauniit ihmiset. ♥

Lähdin tänne isäni luoksi viikonlopuksi. Oon lenkkeillyt ja uinut. Ja syönyt pastaa ehkä vähän liikaakin. Oon ihan jumissa kun muutamana päivänä kävin salilla juoksemassa ja tekemässä lihaskuntoa.

Isän puhelin. Viestit. Oli ihan pakko. Halusin tietää muutaman jutun, koska mulle ei kerrota mitään. Tietenkään. Olisiko niissä mitään? Avaa näppäinlukko. Viestit. Isän kihlatulta "niitä poliseja olisi ehkä tarvittu jo tammikuussa, toivoin ettet ole siellä kun tulen". Säikähdin. Itkin. Itken. Miksi se vitun idiootti ei ikinä opi virheistään. Miksi sen täytyy aina juoda ja tapella ja pilata kaikki hyvä sen elämässä. Ja sen jälkeen juoda lisää ja varmistaa, että mikään ei muutu. Liian tuttua. Ei se opi koskaan.

Miksen ole kaunis ja laiha tyttö onnellisesta perheestä johon kuuluisi minä, äiti, isä, muutama sisarus ja ehkä lemmikkikin. Vietettäisiin aikaa yhdessä. Edes syötäisiin joskus yhdessä. Juteltaisiin muutakin kuin ovesta lähtiessä ja tuliessa moi tai moikka. Miksi mä en saa ikinä olla onnellinen?

Ja mä olen onnellinen ja mulla on kaikki aina hyvin, niinkö, ihan todella????

Anteeksi, että en ole kirjoittanut vähään aikaan. Anteeksi, että en ole jaksanut lukea teidän blogeja tai kommentoida mitään. (Anteeksi, että en ole käynyt vaa'alla, kirjannut kovinkaan tarkasti ylös syömisiäni tai liikkunut lähes ollenkaan.) Innostuin kirjoittamaan höyhenen päiväkirjaan kamalan pitkän tekstin, sen löytää sieltä ken löytää jos löytää, ja nyt mulla ei ole mitään tietoa mitä tänne teille kirjoittaisin, joten antakaa anteeksi myös se. Ja se, että mun ei enään pitänyt pyytää anteeksi? Kuitenkin pappani sanoi minulle tänään ihanasti (jos niin voi sanoa) katsellessamme suurinta pudottajaa, "ethän sinä Stacy ikinä syö itseäsi tuohon kuntoon, ei se kannata, ruoka ei ole sen arvoista, mielummin näännyt nälkään kuin syöt tunteesi ja lihot noin järkyttävän kokoiseksi". En tiedä mitä hän tarkoitti tai vihjailiko hän jotain, mutta motivaatiota mä taisin saada tuosta kommentista enemmän kuin koskaan mistään muusta ennen.

K taitaa tällä hetkellä kuulua menneeseen aikaan

haluan vaan unohtaa

ja antaa olla

taas sattuu

..paljon.