Mua on ahdistanut ihan liikaa kirjautua tänne. Ahdistaa nyttenkin, mutta en halua, että luulette minun kadonneen mihinkään. Täällä minä olen. Viime viikolla vaaka näytti -4kg siitä kamalasta luvusta. Tänään olen varmasti painavampi, söin suklaakeksejä ja kaksi jäätelöä. Minä en saisi syödä kuin porkkanoita, kaikki muu ahdistaa ja lihottaa. Loppuloman yritän syödä kevyemmin, ahdistaa niin paljon jos syön. Jouluunkin on niin lyhyt  aika ja minä lupasin painaa silloin enintään viisikymmentäkahdeksan. Eli syön vain porkkanoita. Yritän mennä vaa'alle lähiaikoina ja olla vahvempi. Ei ole mitään muita vaihtoehtoja. Mua ahdistaa. Olen yksin. Haluaisin nauraa, tai edes vähän hymyillä. En edes päässyt kaikista koeviikon kokeista läpi, hienoa sekin.

When did all this pain begin?

En tiedä mitä mun pitäisi kirjoittaa vai pitäisikö olla kokonaan kirjoittamatta. En osaa löytää sopivia sanoja kuvaamaan sitä ahdistuksen määrää mikä taas nousi huippuunsa sovituskopin peiliin katsoessa liian suurta kokoa olevat housut jalassa. En halua myöntää itsellenikään, että en enään mahdu 25 kokoisiin farkkuihin, ei en lähellekkään sen kokoisiin.

Saan katseita ja odottamattomia viestejä melkein tuntemattomalta pojalta. Haluan, että hän huomaisi minut, mutta samaan aikaan haluaisin juosta mieletöntä vauhtia jonnekkin kauas missä kukaan ei edes vilkaisisi minun päin. Jotenkin oudolla tavalla haluaisin, että hän pitäisi minusta, mutta kuitenkaan en haluaisi pitää hänestä. Tiedän, että mä en osaisi, en oo koskaan ennenkään osannut. Miksi aina käy niin, että minut huomataan juuri silloin kuin haluaisin olla vain yksin ja piilossa kaikelta. Juuri silloin minulta odotetaan paljon, ja sitten olen taas ahdistuneempi kuin koskaan ennen. Kaikki pettyvät minuun.

Löydänköhän mä koskaan itseäni.

 Mun aurinko taitaa sammua hiljalleen.
Se ei enään hohda, eikä sen valonsäteet osu minuun.
Kaikki näyttää hyvin rumalta, kaaoottiselta, piemeältä.
Puusta tippuvat lehdet kuitenkin näyttävät kauniille maassa ja niitä minä rakastan.
Ne ovat  kauniita, värikkäitä, iloisen näköisiä, vaikka puu onkin ne maahan pudottanut.
Ehkä se on siinä, että yksikään kauniin punainen tai keltainen lehti ei ole yksin.
Ne hymyilee, myös minulle, ja minä yritän hymyillä niille takaisin. Minä yritän.

Voisin viettää päivät pitkät ulkona kävellen. En ole ennen tajunnut pysähtyä hetkeksikään paikoilleen katselemaan kaikkea sitä mitä ympärillä on. Luonto on kaunis, ja varsinkin syksyllä ne kauniit värikkäät hymyilevät lehdet tekevät siitä mielettömän kauniin. Ennen minä en edes huomannut niitä lehtiä, mutta nyt minä olen ihan varma siitä että ne hymyilevät minulle, ihan varmasti hymyilevät, ja joskus ne saavat minut myös hymyilemän. Kai sitä oppii joskus arvostamaan enemmän asioita, jotka ovat ennen olleet ihan itsestään selviä ja pieniä tavanomaisia asioita.