En tiedä mitä mun pitäisi kirjoittaa vai pitäisikö olla kokonaan kirjoittamatta. En osaa löytää sopivia sanoja kuvaamaan sitä ahdistuksen määrää mikä taas nousi huippuunsa sovituskopin peiliin katsoessa liian suurta kokoa olevat housut jalassa. En halua myöntää itsellenikään, että en enään mahdu 25 kokoisiin farkkuihin, ei en lähellekkään sen kokoisiin.
Saan katseita ja odottamattomia viestejä melkein tuntemattomalta pojalta. Haluan, että hän huomaisi minut, mutta samaan aikaan haluaisin juosta mieletöntä vauhtia jonnekkin kauas missä kukaan ei edes vilkaisisi minun päin. Jotenkin oudolla tavalla haluaisin, että hän pitäisi minusta, mutta kuitenkaan en haluaisi pitää hänestä. Tiedän, että mä en osaisi, en oo koskaan ennenkään osannut. Miksi aina käy niin, että minut huomataan juuri silloin kuin haluaisin olla vain yksin ja piilossa kaikelta. Juuri silloin minulta odotetaan paljon, ja sitten olen taas ahdistuneempi kuin koskaan ennen. Kaikki pettyvät minuun.
Löydänköhän mä koskaan itseäni.
Sunnuntait on mulla ainakin pahimpia ahdistuksen ja masennuksen kannalta. Tuleva viikko stressaa ja ahdistaa ja tieto siitä, että aamulla pitäisi nousta kouluun tuntuu tappavalta. Hurjasti voimia! <3
VastaaPoistaNiinhän se taitaa olla minullakin, ei millään jaksaisi, mutta on vaan pakko.. Kiitos ja tuhannesti halauksia täältä sinulle. <3
Poista