Sanot mulle, että tää kaikki vielä muuttuu. Ei se muutu.

Pahempi bulimia kierre, jakso, ihan mitä vaan, kuin koskaan ennen. Koskaan. Ennen. Mä en vaan jaksa. Ruokaa, muka terveellistä, ihan liikaa, ahmimista, ihan liikaa, ja oksentamista enemmän kuin ihan liikaa. En mä enään tiedä mitä ihan liikaa tarkoittaa. Ihan liikaa? Mitä? Kaikkea? Minua? Ruokaa? Ahdistusta? Itkemistä? Yksin jäämistä? Kiloja? Olen hävinnyt itseeni. Piiloudun taas. Sinä poistit minut facebook kavereista. Vuosi ilman lähimpiä ystäviä. Vuosi yksinäisyyttä. Vuosi pakenemista.  Laitan hädissäni viestin ystävälle, että tarvitsen apua, että minä ahmin. Onneksi se jäi siihen. En ole saanut apua, en ole halunnut sitä, en enää. Melkein neljä vuotta siitä, kun aloitin viattomasti laihduttamaan. Kirjoitin vihkooni läski, ja silloin painoin alle viisikymmentä, reilusti alle. Olen lihonnut kymmenen kiloa. Oikeastaan viisitoista. Viisi on taas tippunut, koska olen yrittänyt olla ahmimatta. Loput kymmenen tulee tippumaan. Enemmänkin.  Ei se muutu. Ei tämä lopu. Valehtelen itselleni. Nyt tuntuu taas siltä, että mun täytyy taas alkaa kirjoittamaan,  täytyy saada jokin järki tähän touhuun, minuun. Haluan itseni takaisin.

Mä vielä hymyilen. Sitten nauran sinulle. Teille. Teille "ystäville". Poltan kuvat, jotka saavat kyyneleeni virtaamaan. Miksi kaipaan, miksi välitan? Miksen osaa olla välittämättä. Paskiaiset.

Ainiin, unohdin sanoa, toivottavasti teille kuuluu hyvää. <3 nbsp="">