Mistä tietää, että joulu tulee? Kotiin tulessa tuoksuu piparit, glögikakut ja muut ihanalta tuoksuvat leivokset, joita yritän parhaani mukaan vältellä. Joulupukit kauppakeskuksissa. Ihanat joulukuuset ja niiden kauniit koristeet. Kynttelitköt ja kynttilät. Villasukat ja isot lämpimät villapaidat. Mä ihan tosiaan rakastan joulua. Ahdistusta tuottaa vain se, että tiedän liian hyvin miten paljon kaloreita jouluruuissa on. Sekin myös, että törmään liian moneen tuttuun kaupungilla jouluostoksilla. Yritän piiloutua rekkien taakse, mutta aina minut huomataan ja sitten vaihdellaan kuulumisia ja minä hymyilen sitä parhaiten osaamaani hymyä, vaikka en vieläkään haluaisi.  Olen laihtunut taas hieman, kyllä se vähän hymyilyttää, ihan vähän vain. 

Kyllä minä täällä olen

... olen vain vähän eksyksissä. Ja kirjoitan kyllä pikemmiten paremman ajan kanssa, lupaan.

Mua on ahdistanut ihan liikaa kirjautua tänne. Ahdistaa nyttenkin, mutta en halua, että luulette minun kadonneen mihinkään. Täällä minä olen. Viime viikolla vaaka näytti -4kg siitä kamalasta luvusta. Tänään olen varmasti painavampi, söin suklaakeksejä ja kaksi jäätelöä. Minä en saisi syödä kuin porkkanoita, kaikki muu ahdistaa ja lihottaa. Loppuloman yritän syödä kevyemmin, ahdistaa niin paljon jos syön. Jouluunkin on niin lyhyt  aika ja minä lupasin painaa silloin enintään viisikymmentäkahdeksan. Eli syön vain porkkanoita. Yritän mennä vaa'alle lähiaikoina ja olla vahvempi. Ei ole mitään muita vaihtoehtoja. Mua ahdistaa. Olen yksin. Haluaisin nauraa, tai edes vähän hymyillä. En edes päässyt kaikista koeviikon kokeista läpi, hienoa sekin.

When did all this pain begin?

En tiedä mitä mun pitäisi kirjoittaa vai pitäisikö olla kokonaan kirjoittamatta. En osaa löytää sopivia sanoja kuvaamaan sitä ahdistuksen määrää mikä taas nousi huippuunsa sovituskopin peiliin katsoessa liian suurta kokoa olevat housut jalassa. En halua myöntää itsellenikään, että en enään mahdu 25 kokoisiin farkkuihin, ei en lähellekkään sen kokoisiin.

Saan katseita ja odottamattomia viestejä melkein tuntemattomalta pojalta. Haluan, että hän huomaisi minut, mutta samaan aikaan haluaisin juosta mieletöntä vauhtia jonnekkin kauas missä kukaan ei edes vilkaisisi minun päin. Jotenkin oudolla tavalla haluaisin, että hän pitäisi minusta, mutta kuitenkaan en haluaisi pitää hänestä. Tiedän, että mä en osaisi, en oo koskaan ennenkään osannut. Miksi aina käy niin, että minut huomataan juuri silloin kuin haluaisin olla vain yksin ja piilossa kaikelta. Juuri silloin minulta odotetaan paljon, ja sitten olen taas ahdistuneempi kuin koskaan ennen. Kaikki pettyvät minuun.

Löydänköhän mä koskaan itseäni.

 Mun aurinko taitaa sammua hiljalleen.
Se ei enään hohda, eikä sen valonsäteet osu minuun.
Kaikki näyttää hyvin rumalta, kaaoottiselta, piemeältä.
Puusta tippuvat lehdet kuitenkin näyttävät kauniille maassa ja niitä minä rakastan.
Ne ovat  kauniita, värikkäitä, iloisen näköisiä, vaikka puu onkin ne maahan pudottanut.
Ehkä se on siinä, että yksikään kauniin punainen tai keltainen lehti ei ole yksin.
Ne hymyilee, myös minulle, ja minä yritän hymyillä niille takaisin. Minä yritän.

Voisin viettää päivät pitkät ulkona kävellen. En ole ennen tajunnut pysähtyä hetkeksikään paikoilleen katselemaan kaikkea sitä mitä ympärillä on. Luonto on kaunis, ja varsinkin syksyllä ne kauniit värikkäät hymyilevät lehdet tekevät siitä mielettömän kauniin. Ennen minä en edes huomannut niitä lehtiä, mutta nyt minä olen ihan varma siitä että ne hymyilevät minulle, ihan varmasti hymyilevät, ja joskus ne saavat minut myös hymyilemän. Kai sitä oppii joskus arvostamaan enemmän asioita, jotka ovat ennen olleet ihan itsestään selviä ja pieniä tavanomaisia asioita.

Sanat puuttuu

Mua väsyttää ihan kamalasti koko ajan. Olisi ihanaa vain nukkua lämpimän peiton alla aamusta iltaan ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään. Huomenna tämän viikon viimeinen koe ja mun pitäisi tänään lukea ja lukea ja lukea, koska tuntuu että en vielä osaa mitään, mutta en millän jaksaisi. Saan oman uuden tietokoneen kahden viikon kuluttua, ja sitten varmasti taas postailen useammin ja jotain järkevää. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina mun kalorit olivat siinä 400-500kcl per päivä, mutta tämä päivä on ollut jotain ihan järkyttävää. En tiedä mikä sai mut ostamaan kaupasta croinssantin, vanukkaan ja pussin karkkia. Ja enkä tosiaan tiedä kuka sai mut keittämään nuudelia jauhelihapihvien ja hampurilaiskastikkeen kanssa. Aamulla mun paino oli -2kg viime perjantaista ja tänään mä sitten pidinkin kunnon ruokapidot. En voi käsittää tätä, itseäni. Olen niin suuri suuri suuri  ja vielä suuri joka syö. Reilut 2500kcl ja mulla on niin huono olo ja henkisesti taidan tehdä kuolemaa. Huomenna taas sinne 400kcl paikkeille ja vasta perjantaina mä menen vaa'alle ja päivittelen sitten tännekkin. Turhaan hyppään aamulla katsomaan sitä lukua, koska kuitenkin vain ahdistuisin. Ja niin joo sain puhelun isältäni ja minä kiltisti lupauduin menemään sinne, kun ei olla taas pitkään aikaan nähty. Huononapuolena on vain, että en saa päättää syömisistäni. Siellä syödään aina yhdessä aamupala ja lounas ja mua vähän pelottaa, koska en halua tätä painoa enään sinne 66, en koskaan.

Istun kirjastossa. Kamppailen, että ostaisinko ihanat korkokengät vai sitten ihan käytännölliset tennarit. En oo koskaan tykännyt kävellä korkkareilla, mutta voisinhan mä opetella. Täytyy varmaan ostaa ne motivaatioksi laihtua. Eihän ne sovi lihaviin jalkoihin, varsinkaan lihaviin pohkeisiin ja mullahan on järkyttävän suuret pohkeet. Eilinen meni hyvin syömisien osalta ja tänäänkin mennyt ihan nappiin, illalla vielä rahka ja kaloreiksi tulee alle sen 500. Huomenna on jo ensimmäinen koe enkä mä ole yhtään valmis. Mulla pyörii kalorit ja laihduttaminen vaan päässä, kelaan koko ajan mitä vaatteita voisin käyttää kun olisin laihempi. Ja tämän tekstin aikana päätin, että ne korkokengät löytää tiensä minun kaappiini. Ne ovat vaikka lahjaksi mulle sitten kun painan alle sen kammottavan 60kg rajan, ennen sitä opettelen kävelemään niillä paremmin. Tänän aamupaino näytti kiloa vähemmän kuin perjantaina, hyvä sekin. Musta tuntuu nyt siltä, että mä onnistun ja viimein saan kiinni tästä kaikesta vai se minusta.
Kaikkea hyvää teille pienet ja hyvää alkavaa viikkoa! :)

 Kuva kertaa enemmän kuin tuhat turhanpäiväistä sanaa. Luuseri, pelkuri, läski, syöttöporsas, epäonnistuja, luovuttaja. Uskon kuitenkin, että saan nämä syömiseni taas kuriin ja saan painoni taas alemman. Näissä lukemissa on niin epämiellyttävä olla. Ulkomuotoni ei varmaan koskaan ole ahdistanut näin paljon. Nyt aijon keskittyä vain ja ainoastaan lahiduttamiseen, mä aijon antaa sille kaikkeni. Kymmenen kilon jälkeen mun olo ei varmaan olisi enää näin tukala ja ahdistunut. Toisen kymmenen jälkeen se varmasti olisi jo....... en tiedä, silloin voisin olla kaunis. Miten joskus saatoinkaan yrittää uskotella, että ilman tätä syömishelvettiä mun olisi paljon parempi olla. Miten saatoin koskaan kuvitella, että "parantuneena" minä olisin onnellinen ja minulla olisi parempi olla. Eieieiei, ei. Minä olin onnellisempi kuin koskaan silloin, kun olin kevyimmilläni. Olin vahva ja joskus hyvin itsevarmakin. Voisinhan mä olla sellainen tyttö taas. Muutaman kymmenen kilon jälkeen musta tulee se sama tyttö, vahva ja itsevarma. Ja mä uskon siihen, että mä pystyn. Miksen pystyisi? Ei mun tarvitse olla lihava enään. Jokainen suupala ylös tuonne ruokapäiväkirjaan, ei tekosyitä.

Ja teitä kauniita on siellä jo 45. En voi uskoa, että niin moni lukee tätä mun surkeaa tekstiä tämän rävellyksen keskellä, mikä viime aikoina on ollut hyvin epätoivoista. Olen todella kiitollinen teistä jokaisesta ja kaikista ihanista kommentista mitä te olette tänne jättäneet. Sydämeni hymyilee teille kaikille. Ja ihan teidänkin takia, minä onnistun ja tuon paremman minäni taas esiin. Paljon haleja jokaiselle teistä, ja tsemppiä mitä ikinä olettekaan tekemässä, olette kaikki valtavan kauniita. ♥

Minä lupaan, etten lupaa mitään

"Jos et oo nähnyt, miten mustat joet
laskevat sisään ja sulkeutuu ovet
Jos ei henkesi taloon ole sisään satanut
Tuskin olet elänyt"

Minä vain kuuntelen Anna Erikssonia ja hengittäminen sattuu. Sattuu se, että sinä voisit olla minulle se tärkein ihminen, mutta tällä hetkellä mistään ei voisi tulla mitään. Tuoksut niin hyvälle ja seurassasi on niin turvallista. En vaan voi. En pysty. En nyt. En ole laihtunut. Mä olen vain ollut, hengittänyt ja katsonut kuvaa meistä ja tajunnut etten koskaan voi päästää irti. En vastaa ystävieni viesteihin, en kenenkään muunkaan. Mä en yksinkertaisesti vain jaksa. Yritän kirjoittaa, mutta unohtelen sanoja joilla haluan itseäni ilmaista. Jos minä olen vahva ja rohkea, niin minä kerron perjantaina, että tarvisen jonkun jolle jutella, koska mä en selviä yksin. Suljen silmäni ja yritän unohtaa kaiken. Haluaisin vain aloittaa kaiken alusta. En halua elää näin. Haluan laihtua, mutta nyt olen vain lihonnut, koska olen syönyt karkkia. Antakaa mun olla vahvoja ja kertoa tästä. Anna tämän päivän olla parempi, anna, mä tiedän että aurinko vielä nousee vaikka maailma palelee. Anna Erikssonin kappaleet ovat vain niin mahtavia. Pääsenkö täältä koskaan pois?

Everybody lies

Piti olla niin hyvä viikonloppu. Olethan sä sentään mun serkku, mutta en tiennyt että merkitsen sinullekkin noin vähän. Yritä sitten uskoa siihen niin helvetin yliarvostettuun parempaan huomiseen ja siihen, että kyllä elämällä on sulle jotain annettavaa, joskus. Hei ihan oikeasti camoon, alkaa pikku hiljaa usko loppumaan kaikkeen. Jotain pieniä toivon hippusia on ollut vielä jäljellä, mutta nyt tuntuu siltä että nekin ovat murentuneet. Eilen itkin koko yön. Itkin myös äidilleni, mutta hän tuskin ymmärtää tätä mun tilannetta lainkaan, vaikka niin väittää ja koittaa tukea. Tuntui niin heikolle kun viimeinen sanoin ääneen sen jollekkin. Jollekkin mulle kuin terveydenhoitajalle, jota tuskin hetkautti mun puheet lainkaan. Kaikki vain vyörysi kyyneleiden mukana sisältäni ulos. Se oli jotain samanlaista kuin kunnon tunneoksennus. Se sai mut säälittäväksi, säälittävämmäksi mitä olen nyt. Se kaikki itku ja ne kaikki sanat.. Se, että mä myönsin sen, että olen ihan helvetin yksin ja tarvitsen ihmisiä mun ympärille.

Ja sitten, entä jos minua ei enään olisi? Niin, minä en tiedä.

Samalla mietin, että olenko mä  ansainnut tämän.

Onko oikein, että minulta on  viety kaikki.

Minä olen vienyt kaiken.

Kaikista. Kaikesta. Kaikilta. Itseltäni.

Onko,

onko

.... on?

Miten voi päästä sellaisesta asiasta yli mistä ei kerta kaikkiaan halua päästää irti tai unohtaa?

Tylsä minä!!

Hei mahtavaa, tähän blogiin on löydetty esimerkisi "lihonut" hakusanoilla ja sitten muilla vähän naurettavimmilla ja hauskoillakin hakusanoilla. Ei mulla oikeastaan muuta. Ehkä tuokin kolkuttelee, että pitäisiköhän sitä sitten jotain tässä tehdä... Tällä viikolla olen treenaillut melkein jokaisena päivänä ja se saa mut oikeasti hirmu iloiseksi. En kerkeä tuntea itseäni missään välissä yksinäiseksi, kun aina on tekemistä. Liikuntaa tai läksyjä. Aika tylsääkin joo, mutta onneksi urheilu on mieluisaa. Kävin ostamassa uudet hienot lenkkitossut ja jouksuhousut, nyt kelpaa käväistä tuolla pururadan puolella. Tällä viikolla vähän tuli lipsuttua ruokavalion suhteen, mutta ensiviikolla sitten paremmin. Ja samalla rukoillaan, että se vaaka olisi kohta siellä 60kg puolella. Mä olen ihan tylsä eikä musta irtoa koskaan mitään.

It`s gotta be you, only you

Mä niin paljon tarvitsisin hyvää ystävää. Parasta ystävää. Sellaista ihmistä kenelle voi puhua ihan kaikesta ja luottaa sataprosenttisesti, että niistä jutuista ei muut kuule. Haluaisin olla niin kuin useimmat muut tytöt. Ne juoruilee, käy kahvilla, pitää hauskaa ja bilettää parhaiden ystäviensä kanssa. Ehkä minä vain kaipaan ruususuuta. Niinhän minä teenkin ja ihan koko ajan. Tuntuu mahdottamalta, että löytäisin koskaan tästä kaupungista samanlaista ihmistä kenestä tulisi minun paras ystäväni. Ehkä minä vain pelkään, että jään ihan kokonaan yksin koko loppu elämäkseni. Niinhän minä teenkin. Voisinko saada ystäviä edes silloin, kun lähden opiskelemaan toiseen kaupunkiin? Osaanko tutustua ja avautua keneenään ihmiseen. Tai haluaako kukaan oikesti edes tuntea mua. Mua niin pelottaa ja... olen yksin. Eilen söin hyvin, tänään söin karkkia ja huomenna aloitan 2468-dietin. Hengästyn nykyään niin helposti, että mun kunnon on noustava. Toisin sanoen olen pohjalla.

Anteeksi taas, että minä en ole kirjoitellut. Nyttenkin kai vain ilmoitan, että hengissä ollaan. Ei ole kovinkaan hyvin mennyt. On niin raskasta olla koulussa. Minulla on ensi viikolla terveystarkastus. Hirvittää, koska oon tosiaan kahdessa vuodessa lihonnut niin paljon. Oon miettinyt, että voinko mä sanoa, että mulle ei kuulu tosiaankaan hyvää, vaikka niin yleensä vastataan. Uskallanko tai voinko mä puhua. Voinko mä sanoa ihan tuntemattomalle ihmisille, että mä oon ihan hirvittävän väsynyt tähän kaikkeen. Voinko? Luin kirjeen, jonka itse kirjoitin itselleni vuosi sitten. Mä käskin itseäni hymyilemään ja olemaan vielä nyttekin onnellinen elämäniloa täynnä oleva nauravainen tyttö, jolla on ystävyys ja perhesuhteet vihdoin kunnossa. Oon pettynyt, vihainen, surullinen, enkä voi syyttää ketään muuta. Loppupeleissä vain minä olen se joka valitsi väärin.

Kiitos teille ihanille taas kommenteistanne ja tsemppiä ja kaikkea hyvää myös teille. ♥ Oon niin väsynyt. Koulussa täytyy hymyillä, yrittää nauraa muiden mukana ja esittää, että kaikki on okei. Siellä on niin paljon kauniita ja laihoja tyttöjä. Minä vaan ahdistun ja ostan koulupäivän jälkeen karkkia ja olen kotona. En vaan enään jaksa tätä. Mun on vaan oltava syömättä. Ihan kokonaan. Oikeasti. Ei tästä tule mitään eikä musta tule mitään. Ei mistään ei mitään ei ikinä. Ei kiinnostaisi kirjoittaakaan, mutta kerrankin kun pääsen koneelle, niin saatte ainenkin tietää, että kaikki on taas ihan sekaisin ja mikään ei onnistu. Minä en enään osaa onnistua, vaikka miten olen yrittänyt. Nyt seuraavan viikon syön niin vähän kuin vaan mahdollista ja koulussa en ruokalaan astu. Jotain on tehtävä. Ensi kerralla minulla on teille ja ennen kaikkea itselleni hyviä uutisia. Ei enään karkkia, leipää tai mitään muuta muka rankan koulupäivän jälkeen. Jotain radikaalia muutosta on saatava aikaan. Täällä isällänikin vaan riidellään ja kaikki on minun syytäni, taas. Saisinpa olla edes vähän aikaan ihan yksin ja rauhassa. Itkeä vähän aikaa ja yrittää rauhoittua. Koska mua väsyttää niin paljon, ja tää on taas just tätä, tätä mua ja mun vääriä valintoja niin, että kaikki on nykyään ihan helvettiniä.

Koulu alkaa ihan kohta ja mua pelottaa. Uusi alku. Aloitan skinny girlin myöskin uudelleen, koska. haluan onnistua ne kolmekymmentä päivää. Koitan mennä vaa'alle vasta sitten. Mikään ei estä mua onnistumasta. Mun täytyy nyt vaan syödä vähän, käydä taas salilla joka päivä ja opiskella ahkerasti. Ja mun kone on ihan paskana. Kaikki suututtaa. En saa näihin kuvia tai mitään eikä tää kirjoittaminen muutenkaan onnistu kännykällä. Anteeksi rakkaat, etten välttämättä vähään aikaan pääse välttämättä teidän blogeja lukemaan ja kommentoimaan, mutta palaillaan. Vihaan vihaan vihaan tällä hetkellä ihan kaikkea.

 

Nousin pitkästä aikaa vaa'alle (aamupuuron ja muutaman lasin pepsimaxia jälkeen, tuntui vain siltä että on pakko) ja se näytti yllättävän vähän. Siis siihen nähden, että viimeinen kuukausi on ollut yhtä ahmimista. Se näytti kiloa vähemmän. Kohta se on alle 60 kiloa mä lupaan. Muutamassa viikossa näen taas vitosella alkavan luvun. Tänään puuroa, tonnikalaa ja raejuustoa, yhteensä 288kcl. Olin tänään kiertelemässä kauppoja, mutta oikeastaan mukaan ei tarttunut mitään. Pitäisi ehkä ostaa jo kirjoja kouluun. Ensimmäinen jakso on aika rankka ja täynnä aineita joita vihaan, mutta muut eivät sitten ole niin pahoja. Enemmän mua huolestuttaa ruususuun näkeminen jokapäivä. Ohimennen näin sitä tänään, hän ei huomannut minua, ja sekin oli jo ihan kamalaa. En tosiaan tiedä mistään mitään, mutta ensi viikko lähestyy tuskallisen nopeaa vauhtia.

Taas hieman hiljaisuutta. Luonnoksista kyllä löytyy jotaitakin tekstejä. Ei edistymistä niinkään. Oon viikon yksin kotona. Nyt voin yrittää saada sen kadonneen itsekurini takaisin ihan kokonan. Aloitin tänään skinny girl dietin, olen syönyt puuroa, mehukeittoa, kukkakaalia ja proteiinirahkan, 390kcl. Olin sukulaisen hautajaisissa ja oikeastaan toivon, että ne olisivat olleet minun. Muuten mulle kuuluu ihan hyvää. Jos ei mietitä sitä, miten tulen selviämään kun koulu alkaa. Miten jaksan sitä kaikkea. Nyttenhän mä saan olla kotona turvassa, mutta sitten en. En tiedä miten tulen jaksamaan. En halua miettiä sitä nyt. Pelottaa niin paljon. Ja väsyttää. Oikeasti mulle kuuluu kaikkea muuta kuin hyvää, mutta onko sillä edes mitään väliä? Ja olen pahoillani ruususuu, että en ole ollut hyvä ystävä koskaan, mä ihan tosissani olen. Olen pahoillani kaikesta. Minusta.

Anteeksi rakkaat. Oon tehnyt tällä viikolla liikaa vääriä valintoja ja oon sortunut ihan liian usein. Milloin musta on tullut tälläinen? Ensi viikko täytyy onnistua täydellisesti, alkaen heti huomisesta. Haluan ostaa jotain uusia kivoja vaatteita keskustasta ahdistumatta sovituskopeissa ihan täysin. Vaikka uusista farkuista ei vielä voi edes unelmoida, koska musta tuntuu, että mun reidet on vaan levinnyt entisestään. Jotain kivoja koruja ja ehkä pari paitaa kuitenkin voisin ostaa, eikö niin? Ensi viikolla käyn salilla ainenkin 4 kertaa, käyn kampaajalla, siivoan huoneen ja nään pitkästä aikaa hyvää ystävää. En makaa sängyllä tuntiakaan, lupaan. Ihan hävettää, että en oo tehnyt tänä kesänä mitään, mutta silti en onnistunut laihduttamaan. En oo juhlinut kuten mun kaverit, vai entiset kaverit?? suututtaa, käynyt shoppailemassa, pitänyt shortseja jalassa, käynyt uimassa. Oon vaan katsonut instagrammista kuvia mun ystävistä pitämässä hauskaa mökeillään ja ties missä ja itse ollut vain näkymätön. Ihania vaatteita ja koruja ja laihoja ihmisiä ja kaikkea mitä minä olin ennen ja mistä minä olen nyt hirveän kateellinen. Jotenkin myös hävettää kirjoittaa tänne, että olen syönyt ja turvonnut kuin pullataikina. Aina se on vain samaa jaarittelua, mutta mitään en saa aikaan. En mitään en koskaan ja nyt just mulle riitti tää mun laiskottelu ja mitäänsaamattomuus, ja ennen kaikkea se ikuinen jojo-laihduttelu. Enään en nuku aamuisin myöhään, syön mahdollisimman vähän ja terveellisesti, käyn kuntosalilla jne. Oon onnellinen, että koulut alkavat kohta. Silloin kaikki on helpompaa ja mun päivärytmi (ainenkin ennen on ollut..) on yleensä ollut kouluun, kotiin lepäämään ja vähän koulujuttuja, salille, kotiin, koneelle lukemaan blogit ja facebookin päivitykseet ja nukkumaan. Se kelpaa minulle, kunhan mä nyt vaan saisin painon nopeasti sinne alle kuuteenkymmeneen ja sitten alle viiteenkymmeneen. Tuntuu, että tää on nykysin ihan mahdotonta. Pitäisi ehkä vaa'alle uskaltautua, koska luulen jos tietäsin mitä se näyttää, ei olisi vaikeaa kieltäytyä kahvilla pullasta tai karkkipusseista mitä mulle tyrkytytetään. Nähdään viikon päästä, jos ensi viikko menee niin kuin pitää. En jaksa enään valittaa tänne epäonnitumisiani joten pidän päiväkirjaa paperille ja palaan tänne sitten kun olen saanut itsekurini takaisin ja päässyt taas hommiin kunnolla. Ehkä ensiviikon lopulla? Pakko.

 Mitkä jalat ja mikä takki ja laukku, aaaaaa! <3

Tänään hävettää niin paljon kaikki, etten oikeastaan tahdo sanoa muutamaa sanaa enempää. Viisasta ahmia 450g kukkakaalia. Sen lisäksi kyllä paljon muutakin, mutta nuo kukkakaalit pisti mun mahan ihan sekaisin. Sattuu kamalasti ja huomenna mun täytyy kai taas paastota, voi että mä olen tyhmä. Tuntuu jotenkin epämukavalta.. En käynyt kirjastossa saati sitten siivonnut, joten huomenna sitten.

En aio hajottaa sun takiasi tätä rakennelmaa

 Täydelliset tytöt ei syö. Ei ne vaan voi syödä. Tai sitten jos ne syö, niin ne syö vähän. Minulla on uusi ruokasunnitelma ja aijon nyt noudattaa sitä. En muistanut miten hyvältä tuntuu, kun vatsa on melkein tyhjä ja heikottaa. Minun on vain saatava se täydellinen itsekuri takaisin minkä minä joskus omistin. Minun on kontroilloitava tätä. Muuta vaihtoehtoa ei ole. En oo vielä uskaltanut vaa'alle. Vaa'an täytyy näyttää alle kuuttakymppiä koulujen alkaessa, en tiedä paljonko minä painan nyt, luultavasti ihan liikaa, mutta uskon että onnistun. Välttelen parhaani mukaan herkkuja nyt sinne asti. Ei ole oikein varaa lihota ja näyttää muiden silmissä entistäkin suuremmalta luuserilta. Täytyy vain uskoa itseensä ja tällä hetkellä minä uskonkin.

 Oon yrittänyt parantaa mun ja ruususuun välejä, mutta kaikki ihan turhaan. En vaan voi ymmärtää vieläkään, mutta ehkä mun ei tarvitse. Ehkä sattuu nähdä joka päivä, kun tiedän, että meistä ei enään sellaisia ystäviä enään tule koskaan (vaikka ollaan oltu vai oltiin parhaat ystävykset jo lähes yhdeksän vuotta). Harmittaa ja itkettää ja en vaan voi vieläkään uskoa, että en enään voi laittaa hänelle viestiä milloin tahansa, kertoa ongelmista ja pyytää kahville. Ollaan samalla luokallakin joten rukoilen, että meillä on ihan eri kurssit. Pliis.

Huomenna pitäisi siivota huone ja kirjastoonkin pitäisi jaksaa lähteä. En vielä lupaa mitään.

Haavat luovat hirviöitä, ja te olette haavoittunut

Tänään oli ilo huomata, että täällä on vielä niitäkin mukavia, rehtejä, rehellisiä ja hyväkäytöksisiä ihmisiä niiden monien muiden töykeiden ja itsekkäiden keskellä. Ei voi muuta kuin hymyillä tuollaisissa tilanteissa. Yhteen hymyyn tai hyvään mieleen ei tarvita paljoa joten miksi muita ihmisiä ei voisi ilahduttaa maailman pienimmillä ja yksinkertaisimmilla asioilla kuten esimerkiksi aina kiittämällä. Aika harva sanoo esimerkiksi bussikuskille lähtiessään "kiitos". Minä ainenkin haluaisin kuulla sen pienen sanan jolla on kuitenkin niin paljon merkitystä ja joka on kuitenkin niin tärkeä. Tai ihan vain hymyillä vastaantuleville ihmisille tai ihan mitä vain. Yksinkertaisia asioita, jotka kuitenkin loppupeleissä merkitsevät paljon.

Tajusin muutenkin, että mä aina valitan ihan kaikesta. Mun täytyisi keskittyä enemmän niihin elämän hyviin asioihin, vaikka ne olisivatkin ihan pieniä ja juuri niitä yksinkertaisia asioita. Ennen osasin olla onnellinen kaikesta ja hyvinkin kiitollinen, mutta nykyään tuntuu, että olen ihan joku toinen enkä osaa arvostaa enään mitään. Päätin, että mun täytyy keksiä ainenkin kaksi hyvää asiaa yhdestä päivästä ja yhden muiden hyväksi tekemän asian jokainen päivä ja kirjoittaa ne muistiin johonkin ja olla miettimättä niitä ikäviä asioita niin kamalasti. Tänään törmäsin siihen rehtiin suomalaiseen naiseen, nauroin kunnolla automatkalla ja autoin äitiä kantamaan kauppakasseja autosta sisälle! Ja nytten mä voisin mennä nukkumaan ja huomenna mä voisin vain juoda teetä, nyt on vähän turvonnut olo ja ahdistaa jotenkin ihan hirveästi.

Ei ne kaikki pienet teot titenkään kaikkea paranna eikä maailmassa lopu sodat, mutta ainenkin minun mieli paranee hetkeksi kun avuliaisiin ja kohteliaisiin ihmisiin tuolla jossain törmää. Muuteen sattuu ja tuntuu pahalta, se ei häviä tuskin koskaan, mutta tänään mä aijon nähdä unta yksisarvisista ja sateenkaarista.

 

Tunteet täytyy elää, niin se vain on, mutta onko jossain joku käyttöopas miten ne sitten eletään. Miten ne kuuluu elää, miten käyttäydytään missäkin eri tilanteessa ja tunteessa. Pitääkö itkeä, huutaa, raivota, nauraa vai vaan olla ja unohtaa. Surullisena itketään ja iloisena nauretaan, niinkö? Mitä jos kaikki tuntuu samalta, eli ei oikeastaan miltään niin mitä sitten tehdään?

Yllättävän positiivinen postaus iloisten väristen kuvien kera. Tätä ei kai ihan joka päivä nähdä... :D