Saatte luvan ampua mut. Nyt heti. Ihan oikeasti. Tän syömisen siis ahmimisen on loputtava. En enään jaksa tätä. Koko ajan ahdistaa ja koko ajan reidet näyttää paksuilta ja koko ajan jotain, mutta silti syön? Auttaako ne karkit ihan oikeasti siihe, että reidet kaventuisi? Ei auta. Ei oo ikinä auttanut. Ei tuu koskaan auttamaankaan. Miten mun on taas niin vaikeata tajuta niinkin yksinkertainen asia, kun ruoka ja varsinkin herkut l-i-h-o-t-t-a-a. Nostaa painoa, saa reidet leviämään itään ja länteen, saa mahan näyttämään kuin olisit raskaana ja saa poskesi yhtä pyöreiksi kuin hamsterilla. Joten miksi mä oon taas melkein viikon vaan syönyt ja syönyt. En tiedä. Se loppuu nyt. Luulin, että ahmiminen on jo selätetty, kun eilen? olin kaksi tuntia salilla ja söin vain rahkaa ja omenan, se voittajafiilis. Ja nyt taas karkkia, suklaata, sipsiä, jäätelöä. Olen idiootti. Lopetan heti huomenna sen roolin esittämisen ja ryhdistäydyn. Ihan oikeasti. Lupaan sen. En jaksa enään pyytää mun epäonnistumisia anteeksi teiltä. Silti.... anteeksi.

Ensin paastoillaan niin pitkään, että tää turvotus häviää ja tuntuu edes vähän normaalilta ja sitten abc dietti. Jeps. Ja enään mä en tuu kertaakaan, en tasan kertaakaan, pyytämään teiltä anteeksi, että olen taas epäonnistunut ja saanut painoa lisää. Ehen.

Ja silti mä vielä ihmettelin, että miksi K ei halua mua? Koska mä olen lihava ja K on järkyttävän pinnallinen. En kelpaa sille tälläisenä. Ei se mitään, en itsellenikään.

Katsoin tuossa mun nettitunnuksilla, että milloin olen viimeeksi käynyt salilla. Minä joka kävin siellä ennen joka päivä, on käynyt siellä viimeksi 17 päivää sitten? Oon aina rakastanut urheilua ja kävin siellä ennen jopa kaksi kertaa päivässä. Ahdistaa. Jotenkin pelottaa mennä sinne taas näin pitkän tauon jälkeen. Toiseksi oon herännyt joka aamu niin myöhään, eikä illemmalla mua oo enään huvittanut lähteä. Viimeisin ryhmäliikuntatunti kaksi kuukautta sitten. Huomenna mä otan itseäni niskasta kiinni, herään puoli yhdeksältä, pyöräilen kuntosalille ja menen tunnin kestävään zumbaan. Ja ehkä sen jälkeen vielä juoksemista ja lihaskuntoa? Ja paastopäivä. Tänään söin (lue:ahmin) tylsyyksissäni. Taas. Kyllä. Joo. Hävettää. Tän on loputtava. Mun on laihduttava. Saatan aloittaa ensiviikon maanantaina abc dieetin. Pakko noudattaa jotain mikä antaa valmiiksi kalorit, koska just nyt tuntuu aina "kaikki tai ei mitään"... Joko ahmin tai paaston. On vaan helpompi olla syömättä mitään, kuin vaikka pari omenaa päivässä. Huoh.

O o o o olen sun elämäsi suloisin virhe oo ou ooo ou ou. Ei vieläkään viestiä Klta.

 Laitoin tänään isälleni viestiä, että vosisin tulla käymään siellä joku päivä. Tosiaan siitä on yli vuosi kun mä olin siellä viimeeksi. Sitä ennen vietin hänen kanssa aikaa aina jokatoinen viikonloppu. Uusi nainen tuli kuvioihin ja hän oli ilmeisesti jo päättänyt, että ei tule pitämään minusta. Riideltiin isäni kanssa kaikesta, koska käyttäyduin kuulemma kuin prinsessa jnejnejne, mikään ei siis kelvannut sille uudelle naisystävälle. Nyt vuodessa he ovat kerenneet mennä kihloihin ja muuttaa toiseen kaupunkiin. Ovat kai onnellisia. Vaikka isäni juo taas kai entistä enemmän ja saa välillä kamalia riitoja aikaan. Oon tosi katkera vieläkin, koska isäni ei ole edes pyytänyt minulta anteeksi. Viimeinen ilta päättyi siihen, kun hän löi minua, vei kaikki tavaraöni avaimet jne, minä itkin ja huusin huoneessani enkä päässyt karkuun. Seuraavana aamuna hänen lähdettyä töihin pakkasin kaikki tavarani, jätin avaimen pöydälle ja lähdin.. Minulle riitti. Hän aina kohteli minua huonosti, syytteli, aliarvioi, haukkui. Pikkuveljeni oli hänelle kuin enkeli, ei tehnyt mitään väärin (oikeasti ei tehnyt mitään, minä taas tein kotitöitä ja vaikka mitä ja silti olin laiska ja vaikka mitä muuta paskaa). Mutta mulla on ikävä. Pelottaa vähän mennä sinne.. kuitenkin me taas vaan riidellään ja se kohtelee mua huonosti. Yritän.

Tänään meni ahmimiseksi, tosi osasin tällä kertaa lopettaa ennen suurempaa vahinkoa. Omenoita kolme, puuroa mehukeitolla, mehukeittoa lisää, tonnikalaa, salaattia (kurkku,tomaatti,salaatti) ja pieni pala kuivakakkua. Yhteensä 880kcl. Huomenna haluisin syödä ruisleipää ja tonnikalaa. Enintään 500kcl, jooko?

Tänään oon juonut kaksi lasillista mehua, 180kcl. Tarkoitus paastota vielä huomiseen klo 17 asti niin tulisi se 72h täyteen, minkä vähintään lupasinkin paastoilla. Viiden jälkeen saan syödä pussillisen puuroa sokerittoman mehukeiton kanssa ja omenan, eli 200 kaloria, siis jos huvittaa, jos on nälkä. Milloinhan mä uskallan vaa'alle. Ollut ihan surkea päivä. K ei ole laitellut viestiä, vaikka eräälle toiselle tytölle kyllä. En oo ihan tyhmä, vaikka niin voisi luulla. En tiedä. Älkää kysykö.

Mietittiin ja juteltiin Kn kanssa millainen mä olen, minkälainen luonne mulla on, kuka mä olen. Olen oikeasti kamalan herkkä ihminen, vaikka monet uskovatkin muuta. En näytä tunteitani muille helposti, enkä paljasta niitä edes itselleni. En pysty käsittelemään omia tunteitani ja mitä voimakkaammaksi ne tulevat niin sitä enemmän vetäydyn pois "suhteesta" vaikka mulla olisi miten hyvä olla. En halua myöntää tunteita edes itselleni. Olen huono ihminen puhumaan muutenkin. Kuuntelen mielelläni muita, mutta en osaa kertoa omista ongelmistani oikeastaan kenellekkään, ainenkaan enään. Enkä myöskään osaa sanoa suoraan mitään, kiertelen ja valehtelen, en yksinkertaisesti osaa sanoa ei. Mä myös stressaan aivan kaikesta. K sanoi, että mulla ei ole varmaan yhtäkään hetkeä milloin en miettisi jotain tai milloin olisin ihan rentona, sellaista hetkeä milloin olisin vain. Olen kovin äkkipikainen ja ailahtelevainen. En osaa ikinä päättää että mitä mä oikeasti haluan. Välillä haluan kaikkea, ja sitten saan myöhemmin huomata, että en saanutkaan mitään. Enkä mä osaa antaa muiden rakastaa mua, koska mä en pysty siihen itsekkään. Sekin on osasyynä siihen, että työnnän kaikki rakkaimmat ihmiset pois luotani. Mä haluan osata antaa muiden rakastaa, minäkin haluan rakastaa, ja siksi mä haluankin laihtua. Haluan hyväksyä itseni ja vaan olla. Mua voi kuulemma verrata aasiin. Kaikki uusi mitä mun elämässä tapahtuu on tultava hitain muutoksin ja omasta tahdosta. Muiden painostuksen alaisena lyön jarrut tiskiin heti, eikä sen jälkeen enään porkkanatkaan auta. Minä olen minä.

Ja minä tajusin miten tärkeä K minulle oikeasti on. Se on aina niin kiltti ja huomaavainen. Se aina ajattelee minua ja tekee kaiken niin, että minulla olisi hyvä olla. Sen kanssa on vaan niin helppo olla, vaikka joskus olenkin todella ujo, varautunut ja ties mitä ja toisinaan työnnän sitä pois mun luonta. En oo tehnyt sille selväksi sitä, mitä se mulle merkitsee. K on sanonut mulle, että se ehkä vahingossa saattaa tykätäkin musta, että mä olen tärkeä ja että se oikasti välittää musta. En oo osannut vastata mitään, en mitään. Toivottavasti se ei luule, että mua ei kiinnostaisi pätkän vertaa. Mä vaan olen tälläinen. En uskalla päästää ketään mun lähelleni. En uskalla rakastua, koska rakkaus tuntuu ja rakkaus sattuu. Pelkään liikaa, että mua taas satutetaan, että mulla vaan leikitään. Tekisi mieli kertoa sille miltä musta tuntuu ja mitä mä tunnen sitä kohtaan, mutta en tiedä uskallanko. Toivottavasti se ei ole myöhäistä sitten kunhan mä oon valmis ja uskallan sen sille kertoa.

Lässynlässynlää.

Miksi juhannus meni taas siihen, että söin ihan älyttömiä määriä ruokaa? Vaaka näyttää ihan järkyttävän isoa lukua, ja mun on pakko paastota (tai syödä max 200kcl/päivä) niin kauan, että se taas näyttää sitä kuuttakymppiä tai alle. Olen oksettava tiedän. Aloitin paastoamisen eilen viiden aikaan illasta, tosin join sen jälkeen viinaa mehun kanssa. Oli tosi rento olla pitkästä aikaa. Olin yksin, tansssahtelin hyvän musiikin tahtiin ja naureskelin. En edes muistanut miten hyvältä alkoholi saa mun olon tuntumaan. Myöhemmin illasta, tai yöstä, lähdin sateessa polkupyörällä Kn luokse. Mua ahdistaa olla sen kanssa jos mulla on vähänkään turvonnut olo, en osaa silloin antaa sen pitää mua syleilyssä, tai saati sitten muuta...

En saa nyt minkäänlaista tekstiä aikaiseksi. Pää lyö tyhjää. Kuuntelen Pyhimyksen - Talvipuutarhaa melkein non stoppina ja juon pepsimaxia. Vaa'alle ehkä uskaltaudun parin  paastopäivän jälkeen. Jos mä jaksaisin vielä huomisen? Ehkä ylihuomisenkin?

Väsyttää, taas.

Ainiin, suuret kiitokset Dainah sinulle Liebster Blog-palkinnosta. ♥ Anteeksi, olen niin laiska, että en jaksa jakaa sitä, vaikka todella monet teistä olette sen ansainneetkin. Anteeksi.

Tajusin miten tärkeää se on, että on joku ihminen lähellä, edes se yksi. Tajusin miten vaikeaa on kun sellaista ei ole. Tajusin tällä kertaa ihan oikeasti sen miltä tuntuu, kun ei ole mitään syytä nousta aamulla sängystä ylös. Tajusin, että vihaan tätä. Tajusin, että en jaksa tälläistä kauaa, mutta samalla myös sen, että mun on pakko, vaikka miten tekisi mieli luovuttaa, päästä pois. Tajusin, että en saa ajatella näin, vaikka haluaisinkin, pakko yrittää ja jaksaa jatkaa, pakko, enhän minä voisi tehdä mitään sellaista, enhän? Tajusin miten paha mun on olla.Tajusin, että mulla ei ole mitään muuta kuin laihduttaminen, kuihtuminen. Tajusin, että mun on laihduttava, vain niin mä jaksan tätä kaikkea edes hetken, muuten mä romahtaisin lopullisesti. Tajusin miten mun on annettava kaikki tälle, itselleni, itseni vuoksi, niin että mä edes joskus tekisin jotain oikein. Oon ollut liian vihainen itkemään, en enään, onko tää nyt merkki siitä, että sorrun, että mä luovutan? Ei. Ei saa olla. Mun on oltava vahva, jaksettava, yritettävä jaksaa, näytettävä muille mihin mä pystyn ja miten vahva mä oikeasti olenkaan kaikesta huolimatta, ja sitten sen jälkeen olla onnellinen, joohan? Jos joku antaisi sitten olla mun jotain, jotain kaunista, jotain ihailtavaa, jotain mitä minä olin ennen. Pieni ja viaton, ehkä myös hieman onnellinen, antakaa mun olla niitä edes hetken. Tällä hetkellä mä en ansaitse ruokaa, tällä hetkellä mä en ansaitse mitään tai ketään. Antakaa mun kadota, hävitä, jonnekkin pimeään, jonnekkin kauas, jonnekkin piiloon, pois, nyt heti. Auttakaa.

Voitte varmaan arvata, miten pahalta tuntuu katsoa tarhasta asti olevan parhaan kaverin kuvia hänen syntymäpäiviltä joihin mua ei pyydetty. En edes kehdannut onnitella. En tiedä mitä olen tehnyt. Mutta olen kamala ihminen, eikö niin? Ei mulle muuten olisi tehty näin. Ei multa muuten olisi viety aivan kaikkea.
En vaan jaksa. Ahmin tänään.

Oon ihan sekaisin. Pelottaa. Paniikkikohtaus.

En jaksa kirjoittaa. Ei oo mitään mitä kirjoittaa. Mikään ei tunnu miltään ja jne sitä samaa mitä ennenkin. Oon niin hemmetin säälittävä tapaus. Multa on viety aivan kaikki. Kaikki se mikä on ollut mulle tärkeää. Toivottavasti poika ja ne kaikki muutkin on nyt helvetin tyytyväisiä. Ja sitten mua ei kuulemma edes kirpaise. Voi kun ne tietäisi, että miten helvetin pahalta musta nyt juuri tuntuu. En jaksa sanoa kenellekkään sanaakaan. Syyttäkööt. Huudelkoot. Osoitelkoot sormilla. Oon tehnyt virheitä, mutta oonko mä oikeasti ainut ihminen tässä maailmassa joka niitä on tehnyt? Miksi mua taas rangaistaan vanhoista asioista, jotka on jo monet kerrat käyty läpi ja sovittu? Oonko mä se ihminen ketä saa satuttaa ja kenen niskoille saa kaataa kaiken syyn aivan kaikesta? Hyvää kesälomaa. No nyt mulla on ainenkin aikaa laihduttaa rauhassa... Aamupaino tänään 60.3kg ja ehkä se luku kohta näyttää jo vitosella alkavaa, toivottavasti edes se saisi mut hymyilemään, edes hetkeksi.

Miks kaikki on aina niin vaikeaa enkä osaa olla ikinä oikeasti onnellinen? Suhdedraama taas jatkuu ja oikeastaan tää kaikki on ihan vaan mun vika, kun oon näin ruennut kahden pojan kanssa palloilemaan. Eilen illalla olin vaan niin paniikissa, etten voinut tehdä muuta kuin maata lattialla. Yli kolmekymmentä vastaamatonta puhelua, yli kymmenen viestiä ja koputuksia jotka kuulin vaimeana ulko-ovelta. En vaan voinut liikkua, tai puhua, tai edes koskea siihen puhelimeen vaikka se tärisi koko ajan mun vieressä. Lopulta nukahdin siihen lattialle. Eikä mikään tunnu miltään joten tänään mä paastoan.

Poika oli tänään täällä meillä. En tiedä, että oonko idiootti vai idiootti kun mä annan sen täällä käydä. En tiedä, että onko tässä koko jutussa enään yhtään mitään järkeä, mutta en osaa päästää irtikkään. Mussa ei taida olla sitä järkeä. Musta on kivaa, että se käy meillä, pussailee, juttelee mukavia ja tarjoaa aina tupakan kun käydään parveekkella. Joo en tosiaan tiedä.. Huomenna luvassa sukulaisen syntymäpäivät. Grilliruokaa, täytekakkua ja sitä mun rakkaus voileipäkakkua. En tiedä miten saan itseni pysymään kurissa, mutta mun on pakko. Mun on pakko laihtua. Poikakin tänään silitteli mun vatsaa ja sanoi "pömppis". Toivottavasti kohta päästään kutosella alkavasta numerosta eroon. Pliis.
Nyt just tuntuu siltä, että tästä kirjoittamisesta ei tuu yhtikäs mitään..

Kello näyttää 3:38 ja minä istun olohuoneen sohvalla kuunnellen radiosta nrj suomihittejä. Löysin Samuli Putron uudestaan ja olen onnellinen, vaikka uni ei maistukkaan. Koitin pyöriskellä siellä sängyssä melkein tunnin ja turhautuneena avasin koneen uudelleen. Mulla on ihan hirveä nälkä. Olisipa kello jo yli yhdeksän aamulla, niin voisin syödä jotain.

Poika on laitellut mulle viestiä. Miten se rakastaa mua ja miten hirveä ikävä sillä on. Ja mä en tiedä, että miten päin mun pitäisi olla..

  

Mun ei tee mitään niin paljon mieli kuin halata "poikaa", tuntea sen käsivarret ympärilläni, nousta varpailleen ja suudella sitä. Tai edes soittaa, tai laittaa tekstiviestiä. En mä kehtaa. Ja minkä takia mä edes ajattelen sitä millään tapaa? Mun pitäisi unohtaa se. Se satutti mua. Ei meidän jutusta tullut taaskaan mitään, eikä varmaan koskaan tulisikaan, mutta silti... I-k-ä-vä.

 

 

 

 

 

 

 -1.1kg viime sunnuntaista vai lauantaista?, vaikka kaksi edellistä, joo kyllä myös eilinen, meni ahmiessa. Söin ihan tolkuttomasti, en vaan voi ymmärtää miten sain tungettua sellaista roskaa niin älyttömän paljon itseeni. Ensi viikolla paremmin, paljon paremmin. Kävin äsken salilla, crossailin 30min, tein lihaskuntoa reilun puolituntia ja puolisen tuntia meni kun kävelin kotiin. Illalla vielä luvassa lenkkeilyä kaverin kanssa. Meillä on tarkoituksena aloittaa jonkin sortin kuntoilukuuri, kaveri innostui ja mä oon vielä innokkaampana lähtemässä mukaan! Palaillaan.

Typerys. Tosi typerä päivä ja tosi typerä minä, joka päätti pilata tämän päivän, uhata vähän vaakaa ja ahmia (kyllä, ja vielä ihan tolkuttomasti). Petyin kun en saanut karkkia tai sipsiä, mitä mä oikeasti olisin halunnut vetää kiduksiini äärettömiä määriä. Toisaalta, ihan sama, ei kiinnosta, ainenkaan tänään. Huomenna (okei, ehkä koko ensiviikko, oonhan mä sentään yksin kotona...) kärsitään. Hyvä minä. Hyvä minä ja "terveellinen" ruokavalio ja -laihdutus, huoh. Olen kuitenkin mummillani, piilossa muilta ihmisiltä, ei se haittaa vaikka söin, eivät he saa tietää, että epäonnistuin tänään. Sain kuitenkin tänään jutella jonkun kanssa joka ymmärtää, lohduttaa ja tukee, rakastan mun mummia. ♥ Täällä on hyvä olla.

Ensi kerralla voisin kuitenkin miettiä, että syönkä vai enkö... Olenko heikko luuseri  joka sortuu houkutukseen , vai soturi  jolla on itsekuria, joka osaa sanoa EI. Ei se ole niin vaikeaa.

Minne ne kaikki linnut lentävät? Ottaisivat minut mukaan. Vaikka vain hetkeksi, silti, tarvitsen aikaa ajatella ja miettiä asioita rauhassa. Miksei edes mun parhaalla ystävällä ole enään aikaa mulle, varsinkaan nyt kun sitä oikeasti tarvitsisin. Voisin vain käpertyä sänkyyni peiton alle ja katsella elokuvia.

Kävin pitkästä aikaa pihalla ja tein muutakin kuin makasin sängyssä, wow. En mä kuitenkaan salille asti jaksanut, ja oon syönytkin ihan liikaa, syönyt vaikka mulla ei oo ollut edes nälkä. 905 kaloria (yleensä en kyllä edes laske niitä), pitikin syödä sitä saarioisten pitsaa ja jäätelötuutti. Huomenna paremmin. Muuten tänään on ollut ihan hyvä päivä, paitsi mitä nyt "poika" yrittää piilovittuilla mulle säälittävästi linkittämällä mulle biisejä joissa lauletaan rumasti. Mä en voi kun nauraa. Kaikki onkin ilmeisesti taas mun syytä. En rakastu enään ikinä, koskaan, keneenkään.

Miksi mua ei itketä, miksi en tunne sitä vihaa, mitä mun pitäs tuntea? Miksi kaikki tuntuu ihan tyhjältä? Petetyltä. Hylätyltä. Yksin jätetyltä. Turhalta. Unohdetulta. Mä oon tyhjä. Vasta viikko taaksepäin ja kaikki oli hyvin, paremmin kuin koskaan. Ehken oo vielä edes ymmärtänyt mitä tää tarkoittaa, ei mua ja sitä yhdessä enään koskaan.

Mutta kyllä mä selviän

.................. ja laihdun

  ja sitten sitä kaduttaa

 Mä mietin taas mun tavotteita. Oon aina tavoitellut liian suuria ja sitten pettynyt ja lihonnut taas entisestään. Silloin kun tää kaikki alkoi, silloin kun olin 10 kiloa laihempi, yli vuosi sitten, vain vuosi sitten (säälittävää ja kerrassaan oksettavaa, että voi lihota noin paljon noin lyhyessä ajassa), voin sanoa että olin silloin sopiva, en liian laiha enkä liian isokaan. Kuitenkin tarrauduin muiden kommentteihin ja sain peilikuvani näyttämään mukamas liian lihavalta. Alkoivat ne itsensä kiduttamis dieetit ja se ainainen jojo-laihduttaminen, jossain vaiheessa mukana oli myös ahmimista ja oksentelua ja sen jälkeen pelkkää ahmimista ja lihomista. Ja nyt sitten ollaan taas tässä. Nyt kun katson kuvia niiltä ajoilta, niin en voi muuta kuin itkeä. Mä olin sopiva. Miksen hyväksynyt itseäni, miksi rupesin laihduttamaan, miksi onnistuin, mutta muiden elämän vastoinkäymisien takia kuitenkin luovutin ja annoin itseni lihota tähän kuntoon. Viime vuoteen mahtui kaiken näköistä ja siitä mun syöminen, ja joskus jopa ahmiminen varmaan johtuikin. Makasin kotona, kierin itsesäälissä ja söin. Söin ja söin ja söin ja nyt mä painan yli kymmenen kiloa enemmän. Kuusikymmentäneljä helvetin kiloa. Joskus vaaka on näyttänyt jopa lukemaa 66.. Tää ei voi jatkua näin. Mä en vaan voi hyväksyä itseäni tämän kokoisena. Tää ei oo ollenkaan mua. Mä oon se pieni ja hentonen tyttö kuntosalilta, tai olin, ja tulen vielä olemaankin. Voisinko mä olla tyytyväinen 52 kilossa?

Mä olin jo valmis antamaan anteeksi. Olin valmis vielä yrittämään, että mun ja pojan suhteesta tulisi jotain. Olin valmis antamaan ne teot, mitkä ovat mua satuttaneet enemmän kuin mikään muu koskaan, ja yrittämään taas rakentaa sitä luottamusta. Ei se olisi helppoa ollut. Mutta nyt se olisi vielä vaikempaa. Saan sen yhä kiinni valheista joita se yrittää tunkea mun päähän. Onko se itse ihan helvetin idiootti, vai pitääkö se mua ihan tyhmänä, joka uskoisi kaiken? Se käyttäytyy niin lapsellisesti, se tekee itse virheitä ja valehtelee ja syyttää käytöksestään muita. En olisi ikinä, en koskaan, uskonut mun "pojasta" mitään tälläistä. Oonko mä ihan oikeasti ansainnut tälläistä kohtelua? Mistä mua rankaistaan? Siitäkö, että mä olen läski? En halua enään olla sama tyttö. En halua olla tyttö, joka painaa näin helvetin paljon.

Sorruin tänään ostamaan kolmioleivän ja jäätelön kaupasta. Söin niiden lisäksi vielä yhden palan ruisleipää kinkulla ja kurkulla. Muuta en oo syönyt. Salilla en oo käynyt. En oo tehnyt yhtään mitään, paitsi selvitellyt mun ja pojan välejä, ja siitäkin tuli vain paha mieli. Se ei enään osaa olla valehtelematta.

Sattuu sattuu

Sattuuusattuu

Sssssattuu

Sattuu

Sattuuuuu

niin paljon

 Se petti mua. Ei sen kauniin tytön kanssa kenen kanssa luulin kilpailevani. Vaan ihan jonkun muun. Sellaisen ihmisen jota mä vihaan yli kaiken ja joka vihaa mua vähintäänkin yhtä paljon. Miksi näin pitää käydä? Voiko olla niin kännissä, että ei muista mitään, mutta pystyy kuitenkin harrastamaan seksiä? Voinko mä enään luottaa siihen? Pitäisikö mun antaa anteeksi? Mua sattuu, mutta musta tuntuu, että mua sattuu paljon enemmän jos mä en anna sille anteeksi, koska mä rakastan sitä kaikesta huolimatta. Mitä mun pitäisi tehdä? En osaa ajatella mitään. Musta tuntuu, että ihan kuin mut ois revitty tuhanteen osaan eikä mikään tunnu miltään, koska kipuun on tottunut.  Haluan tupakalle. Pelastakaa.

Poistin kaikki tekstit. Taas. En saa tästä omannäköistäni. Kirjoitan rumasti ja lopulta pyyhin ne pois. Suunnittelen asioita liikaa. Liika suunnittelu johtaa epäonnistumiseen, vaikka muut väittävätkin ihan toista. Tunnen tällä hetkellä niin suurta vihaa sitä ihmistä kohtaan ketä mä oikeasti rakastan, välillä en ymmärrä itseäni yhtään. En halunnut edes vastata sille puhelimeen. Sorruin, soitin ja sitten itkin. Oon itkenyt tänään ihan liikaa ja mun naama muistuttaa monella tapaa bandaa. Sitä paitsi mulla on ihan helvetinmoinen krapula, mun pitäisi lopettaa juominen. Satutan mun ympärillä olevia ihmisiä. Niin mulle sanottiin. Oonko mä oikeasti huono ihminen? Miten määritellään huono ihminen? Kuka siitä päättää? Mitä jos mä menetän mun rakkaan sen takia, että tyttö kenen kanssa kilpailen on kaunis ja laiha. Minä en. Haluan laihtua.